Oivallista elämää: Täysi kymppi!

"Jos et ole koskaan rakastanut eläintä, sielusi ei ole vielä herännyt."

Anatole France

Meidän rakas mammakoira Flora täytti viime viikolla täydet 10-vuotta! Sen kunniaksi ajattelin tehdä postauksen ihan vaan meidän Nöföstä.

Flora tuli minulle ollessaan reilun kahden vuoden ikäinen, loppuvuodesta 2006. Olin jo jonkin aikaa haaveillut Maaseutuoppilaitoksessa opiskellessani omasta koirasta, jonka kanssa voisi alkaa harrastaa, mutta pennun ottamiselle ei tuntunut olevan sopivaa ajankohtaa. Ihan sattumalta koulun ruokajonossa käyty keskustelu koirahaaveistani ja sen jälkeinen mietintä ja harkinta johtivat lopulta siihen, että Flora muutti meille. Vihdoin minulla oli koira, jonka kanssa voisin alkaa harrastaa vaikka mitä!

Yhteiselo Floran kanssa alkoi kivasti. Asuttiin arjet koulun asuntolalla ja viikonloput vanhempieni luona, jossa vielä tuolloin asuin. Flora sopeutui hirmuisen hyvin uusiin kuvioihin, vaikka pakkohan sen oli ensi alkuun testailla uutta omistajaansa esimerkiksi tekemällä katoamistemppuja metsässä ja varastamalla ruokaa silloin kun silmä vältti. Floran erikoistaitoihin kuului tuolloin taito kuoria varastamansa banaanit!

Olin suunnitellut, että alamme harrastaa pääasiassa tokoa. Mejääkin halusin kokeilla, olihan Flora jo tuolloin minulle tullessaan kisannut mejän voittajaluokkaan asti edellisen omistajansa kanssa. Iltaisin treenattiin tokoa luokkakavereiden kanssa ja liityimme myös melko pian Auran Nuuskujen tokotreeniryhmään. Mejässä starttasimme kaksi kertaa kevään/kesän 2007 aikana. Näistä tuloksena nollat. Floralla oli sen verran riistaviettiä, että se hukkasi molemmilla kerroilla ihmisen tekemän verijäljen lähtiessään jäljestämään esimerkiksi peurojen kulkemia polkuja. Mejästarttimme jäivät näihin kahteen kertaan. Flora varmasti olisi ollut tässä lajissa ihan pätevä, itse en kuitenkaan innostunut lajista niin paljon, että olisin treenannut tarpeeksi tavoitteellisesti. Verijälkiä on kuitenkin Floralle tehty aina silloin tällöin edelleen. Tokossa starttasimme ensimmäisen kerran sysyllä 2007. Tokossa olemme saaneet niin ykkös, kakkos ja kolmos tuloksia vaihdellen, kisanneet olemme kaiken kaikkiaan TK2 tunnuksen verran. Viimeisin starttimme oli kesällä 2012.

Jotain ollaan joskus voitettukin! Tämä taitaa olla vepestä.

Olemme edenneet Floran kanssa tokossa melkoisen hitaaseen tahtiin, mutta se on tainnut olla meille molemmille hyvä vaihtoehto. Itse olen ottanut treenaamisen rennolla asenteella, mutta kuitenkin tuloksista haaveillen. Loppupeleissä tuloksilla ei ole ollut niinkään väliä, vaan enemmän sillä, miten olemme yhdessä kasvaneet toimivaksi tiimiksi, tutustuneet molemmat syvemmin tähän ”ah niin inhottavan ihanaan tokoon” ja ennen kaikkea nauttineet ja pitäneet hauskaa! Itse olen kasvanut tässä vuosien varrella valtavasti koirankouluttajana (vaikka opittavaa on vieläkin yhden loppuelämän verran) ja Flora on ollut tässä suhteessa maailman parhain ja kärsivällisin treenikaveri. Parempaa en olisi voinut toivoa! Onhan Florallakin heikot puolensa, melko matalahkon puoleinen vire ehkä suurimpana, mutta sekin on asia jonka kanssa on tehty töitä ja saavutettu tuloksia. Tosin jonkun kokeneemman käsissä kaikki olisi ehkä tapahtunut nopeammin, mutta onko sillä loppupeleissä väliä, kun me ollaan niin nautittu kaikesta yhdessä tekemisestä ja oppimisesta?

Vesipelastukseen hurahdettiin vuonna 2010, kun ilmoitin meidät Auran Nuuskujen vepekurssille. Rakkaus tähän lajiin syttyi nopeasti, eikä paluuta taida enää olla. Florakin selvästi nauttii vesipelastuksesta ja se on jopa kerran innostunut hukkuvan pelastamisesta niin paljon, ettei ole suostunut syömään tarjoamaani namia. Siis koira, joka ei koskaan ole sanonut ei ruualle! Suoritimme vesipelastuksen soveltuvuuskokeen syksyllä 2010. Kisasimme lajissa viimeisen kerran viime kesänä ja saimme kaksi ykköstulosta avoimesta luokasta. Vesipelastuksesta onkin tullut ehdoton tämänhetkinen lempilajini ja olen ollut Auran Nuuskujen vesipelastustoimikunnan jäsen vuodesta 2013 alkaen.

Floran elämää on haitannut viimeisen parin vuoden ajan kyynärpäänivelrikko. Se on oikeastaan ollut syy, miksi lopetimme kisaamisen tokossa ja nyttemmin tein myös päätöksen, ettei kisata enää vepessä. En halua ottaa riskejä sen loukkaamisen suhteen ”turhan takia”. Flora pärjää nivelrikon kanssa melko hyvin satunnaisilla tulehduskipulääkekuureilla ja lisäravinteilla sekä säännöllisellä hieronnalla. Nykyään Flora viettää jo aktiivisia eläkepäiviä. Edelleen me treenataan ”höntsätokoa” Floran aktivoimiseksi, koska se rakastaa touhuta ja osallistua. Flora on myös saanut paikkansa muutaman treenikaverin keskuudessa "varmana häiriökoirana" ja se on saanut tukea nuorempia koiria toimimalla rauhallisena mallina esimerkiksi paikallaanolotreeneissä. Vesipelastamaankin Flora pääsee kesällä kevennetysti, koska mitä mammakoiran elämä olisi ilman lempiharrastusta!

Flora on omanlaisensa persoona. Se on tyynenrauhallisella elämäntyylillään ollut maailman helpoin ja joustavin ystävä, jonka on voinut ottaa käytännössä minne vaan mukaan. Se on rauhallisella olemuksellaan myös valloittanut sellaisten ihmisten sydämet, jotka eivät oikeastaan edes välitä koirista. Siitä on saanut aina olla ylpeä ja siihen on aina voinut luottaa. Joskus tuo rauhallisuus on aiheuttanut tuskastumistakin, kun välillä sitä korkeampaa virettä on tokotreeneissä hakemalla haettu. Oman arvonsa tunteva prinsessa, joka on herkällä sielullaan ja pehmeällä luonteellaan opettanut minulle valtavasti kärsivällisyyttä ja miljoona asiaa koirienkoulutuksesta ja niiden käytöksestä. Floran kautta minulle on avautunut täysin uusi maailma. Maailma täynnä upeita harrastuksia ja koiria sekä ihania koiriin hurahtaneita ihmisiä, joista useista olen saanut ystäviä. Ikuisesti olen kiitollinen siitä, että sain silloin monta vuotta sitten tämän koiran itselleni.

Toivon kovasti, että saisimme vielä monia yhteisiä vuosia ja että Flora pysyisi hyvässä kunnossa. Aika näyttää, tällä hetkellä kaikki on ainakin hyvin ja aiomme nauttia täysin rinnoin kesästä ja uimisesta!