Sairaslomailua

Taas kauhean pitkä päivittelytauko! Tällä kertaa joudun syyttämään tuota (ei enää niin) pientä rakasta ylienergistä mustaa labrakiitäjää, eli Oivaa. Kyllä, luitte oikein, Oivaa. En ole päässyt päivittämään blogia, koska Oiva on syönyt jossain vaiheessa meidän huomaamatta tietokoneen virtajohdon rikki. En ole saanut aikaiseksi vielä hankkia uutta johtoa. Tätäkin päivitystä teen koululla. Kouluhommiakin olisi, mutta tämä on juuri nyt paljon mielenkiintoisempaa.

Meidän elämään kuuluu sairaslomailua, niin kuin monet varmaan pystyivät otsikosta päättelemään. Mammakoira Flora pääsi palaamaan parin viikon hermolomaltaan kotiin ja meillä on ollut yllättävän rauhallista. Oiva on sopeutunut osaansa levossa olevana koirana kohtalaisen hyvin ja riehuu ihmeen vähän sisällä. Välillä se saattaa saada hepulit, ja silloin heilahtaa kevythäkin ovi. Valitettavasti. Tuntuu kamalalta laittaa yli-innokas pieni labradoripoika häkkiin, varsinkin kun tietää mikä määrä energiaa sillä olisi purettavanaan. Pakko vain koittaa ajatella, että häkkiin laittaminen on parempi kuin se, että Oiva rikkoo itsensä vielä pahemmin esimerkiksi liukastuessaan sisällä. Onneksi näitä häkkitilanteita ei ole tullut kuin pari kertaa viikossa.

Ulkoilu onkin sitten edelleen melko mielenkiintoista puuhaa. Ollaan saatu lupa fyisoterapeutilta lisätä liikuntaa viisi minuuttia viikossa. Tällä hetkellä saadaan kävellä jo 30 minuuttia kerrallaan. Mitään erityisen pitkiä matkoja tässä ajassa ei ehdi (eikä toisaalta ole tarkoituskaan mennä), varsinkaan kun kävely on yhtä kiskomista ja pysähtelyä. Oiva siis kiskaisee kiitolaukalla eteenpäin niin paljon kun puolentoistametrin naru antaa periksi ja minä pysähdyn niin pehmeästi ja nopeasti kuin pystyn. Liikkeelle lähdetään heti kun Oiva tulee lähemmäs minua ja remmi löystyy. Sama toistuu lähes heti uudestaan, kiskaisu, pysähdys, kiskaisu, pysähdys.. Meillähän ei siis remmissä vedetä, vaikka energiaa varmaan olisi vaikka muille jakaa. Toisaalta kuulemma tuohon pyrähtelyyn ja juoksemiseen voi vaikuttaa se, että Oivan on helpompi vain juosta, kuin oikeasti kävellä kunnolla ja rauhassa, koska se on jäykkä ja jumissa. Totta se varmasti onkin.  Luulen kuitenkin, että suurempi syy löytyy tässä tapauksessa nyt sieltä pääkopasta. Toki pitää ottaa huomioon, että se toipuu tällä hetkellä kyynärnivelen tähystyksestä, mutta en silti voi antaa sen kulkea remmissä ihan miten se itse tahtoo. 

Puhelinlaatuinen metsäkuva.
Saadaan kävellä jo metsäåssä kunhan pysytään polulla!

Tämän erittäin tehokkaan kävelytyylin lisäksi matkantekoa hidastaa muiden koirien ohittaminen. Oivallahan on nyt ollut vähän vaihtelevalla menestyksellä erinäisiä ongelmia vieraiden koirien ohituksissa. Ongelmat alkoivat jo ehkä vähän helpottaa, mutta tämä sairaslomailu ja ylienergisyys on tuonut ihan uusia ulottuvuuksia ohittamisiin. Jotkut koirat päästään ohi ihan ok. Toiset taas aiheuttavat Oivassa järkyttävän haukkukonsertin ja silmittömän tempomisen vierasta koiraa kohti. Välillä se ohittaminen on siis ihan järjettömän vaikeaa. Tuntuu, että Oiva menee johonkin ihan eri maailmaan ja kiihtyy niin paljon, etten saa siihen mitään kontaktia. Välillä mietin, että onko se niin epävarma, että menee paniikkiin vai onko se niin teini, että sikailee ihan täysillä ja haistattaa pitkät minun käskyilleni. Ärsyttää, kun en mukamas osaa lukea sitä välillä ollenkaan. Veikkaan, että Oiva on nyt vain niin energinen, että sillä keittää ihan totaalisesti yli. Se alkaa haukkua ja kiihdyttää itseänsä haukulla niin paljon ettei kiihdyksissään voi keskittyä enää mihinkään. Onhan Oiva osoittanut muutenkin olevansa melko kiihtyväistä sorttia tietyissä asioissa. Olen nyt pyrkinyt kaikissa ohituksissa menemään niin kauas, että Oiva pystyisi olemaan rauhallisena ja keskittymään minuun. Nami kädessä sen saa kauempana ihan kohtalaisesti ohittamaan, joskus voisin sanoa että jopa hyvin. Ollaan nyt panostettu näihin ohituksiin ihan tosissaan ja oikein yritän valita ne ulkoiluajat, jolloin pihalla liikkuisi mahdollisimman paljon koiria. Olen myös ulkoiluttanut koirat pääsääntöisesti erikseen. Vaikka Flora käyttäytyykin hyvin remmissä, minun on helpompi keskittyä, kun remmin päässä on vain yksi koira kerrallaan. Jos joku asia lohduttaa, niin muutamat tutut ovat kertoneet, että heidän koirillaan on ollut ohitusongelmia juuri tässä vajaan vuoden iässä ihan ilman sairaslomiakin. Joten pitää vain harjoitella, vahvistaa onnistuneita ohituksia ja pysyä kärsivällisenä. Eiköhän se siitä pikkuhiljaa, eikö niin..?

Floran uusi Vau Mumun panta. Pannan piti olla ensin Oivan,
mutta se sopikin paljon paremmin Floralle!

Ollaan oltu Oivan kanssa nyt yhteensä kolme kertaa fysioterapiassa ja samalla myös kolme kertaa vesiterapialtaassa. Oivan altaaseen menot ja sieltä pois tulot ovat sujuneet hyvin, eikä se arkaile altaassa olemista. Ensimmäisellä kerralla altaassaoloaika taisi olla 10 minuuttia, toisella 11 minuuttia ja kolmannella 13 minuuttia. Oiva on ollut nyt koko ajan vino oikealle ja sillä on ollut jumeja lantiossa ja selässä. Selkeästi vesiterapia on ollut hyödyllistä Oivalle ja sen kävely oli jo viime kerralla parempaa. Sain ohjeeksi vahvistaa käännöksiä vasemmalle, eli vastakkaiseen suuntaan jonne se on vino. Ollaan alettu itseasiassa juuri sopivasta harjoittelemaan etukautta sivulletuloa ja siinähän Oiva kääntyy nimenomaan vasemman kautta koukatessaan minun viereeni. Olen myös alkanut opettaa sille arkiseuraamista minun oikealla puolella käskyllä "viereen". Kuulemma muutenkin tokokoirat saattavat monesti olla vinoja oikealle, niin tämä on senkin puolesta ihan hyvä. Ja toisaalta lenkeillä kun tulee noita ohituksia, niin on helppo ottaa Oiva välillä oikealle puolelle jos vastaantuleva koira on vasemmalla. Seuraava allasaika meillä on ensi maanantaina. 

Hörökorva matkalla fysioterapiaan.

Täytyy varmaan pikkuhiljaa kotiutua täältä koululta. Illan ohjelmassa olisi vielä kansainväliset illanistujaiset meidän tuutoroimien vaihto-opiskelijoiden kanssa. Koirat eivät valitettavasti pääse mukaan. Oiva varsinkaan, koska se tuntuu tällä hetkellä olevan joidenkin ei niin koirarakkaiden ihmisten mielestä melko mahdoton tapaus ;) Minun (ei enää niin) pieni rakas pentuni <3 Pahoittelut kuvien laadusta, nyt ei tähän hätään ollut muita kuin puhelinkuvia. 

Kyl nää ihan toimeen tulee <3

Kyynärnivelen tähystys

Viime keskiviikkona oli jännittävä päivä. Toisaalta taas myös helpottava. Vihdoin päästiin tekemään jotain konkreettisempaa Oivan hoidon suhteen. Olen nyt muutaman päivän sulatellut Oivan tilannetta ja nyt on hyvä aika päivittää tännekin asiasta.

Oivan aika oli onneksi heti aamusta (no joo, tykkään nukkua pitkään joten..), menimme 10.45 Vettoriin. Ihana ystäväni Terttu lähti kuskaamaan minua ja Oivaa. Mikael Granholm otti meidät vastaan. Vielä vähän mörköikäinen Oiva säikähti lääkäriään hänen tullessa tutkimushuoneesta kutsumaan meitä sisälle. Haukkukonsertti oli järjestettävä, eihän sitä voinut tietää vaikka lääkäri olisi vaarallinen. Hetken ihmeteltyään Oiva kuitenkin unohti pelkonsa ja tervehti lääkäriä iloisesti. Mentiin ensin ulos ja minun piti juoksuttaa Oivaa ravilla. Helpommin sanottu kuin tehty, toinen olisi paljon mieluummin laukannut ja pomppinut! Tutkimushuoneessa ei mennyt kauan. Lääkäri kokeili molemmat etujalat läpi (totesi nyt oikean jalan olevan kipeämmän oloinen) ja kuunteli sydämen. Keskusteltiin hetki tilanteesta ja sitten Oiva jo rauhoitettiinkin. Jäin odottelemaan Oivan kanssa rauhoitusaineen vaikutusta. Vartin odoteltuamme lääkäri tuli hakemaan Oivaa ja sovittiin, että haetaan se viiden maissa kotiin.

Mentiin kotiin välissä. Minä vietin laatuaikaa Floran kanssa sohvalla makoillen ja Netflixiä tuijottaen. Mammakoira varmaan ihmetteli, että mihin minä sen pennun jätin. Vai ihmettelikö? Osaako se edes ajatella tuollaista? Luulen, että osaa se. Tällä kertaa pystyin jopa syömään, ihme ja kumma.

Viiden maissa mentiin Tertun kanssa hakemaan Oivaa. Yllätyin, kun kuulin etten enää näkisi hoitanutta eläinlääkäriä. Lääkäri oli kuulemma jo lähtenyt työmatkalle. Hölmöltä se vähän tuntui, pyydettiin hakemaan vasta viiden aikaan ja jotenkin olin olettanut, että nimenomaan siksi, ettei lääkäri ehdi aikaisemmin keskustelemaan operaatiosta. Oma olettamuksenihan tuo oli, en ollut huomannut kysyä asiasta siinä vaiheessa kun lähdettiin aamulla pois. Ja toki ymmärrän tilanteen, kiireinen lääkäri varmasti. Jäi lähinnä harmittamaan, kun olisin vielä halunnut keskustella vasemman olkanivelen tilanteesta. Hoitaja lupasi, että minulle soitetaan seuraavana päivänä ja kirjoitti ylös kaikki kysymykseni. En ehtinyt kysyä olkanivelestä oikein mitään Oivaa viedessäni. Ainoa kysymys jonka ehdin esittää, oli että voiko se parantua itsestään vai pitääkö mahdollisesti operoida. Saattaa kuulemma parantua itsestään ja olkanivelen tilanne kontrolloidaan myöhemmin. Oli puhetta aamulla, että tt-kuvaus on niin tarkka, että sieltä löytyy lähes väkisin myös muita juttuja. Toisaalta hyvähän tuo oli, että tiedetään nyt senkin jalan tilanne. Niin, se oikea kyynärnivel. Kirjoitan taas suoraan papereista:

"Tähystyksessä todettiin oikeassa kyynärnivelessä varislisäkkeen fragmentaatio sekä olkaluun sisemmän nivelnastan pinnalla nivelruston kasvuhäiriö ja irtopala. Lisäksi tällä alueella lievä paikallinen nivelkapselin tulehdusreaktio. Sekä varislisäkkeen, että sisemmän nivelnastan irtopalat poistettiin ja alueet siistittiin terveeseen kudokseen saakka."

Irtopalojen löytyminen tuli pienoisena järkytyksenä, niitä ei ainakaan minun tietääkseni ollut kuvissa näkynyt. Toisaalta nyt olen todella tyytyväinen, että tähystykseen lähdettiin ja kyynärnivelestä saatiin poistettua molemmat irtopalat ja putsattua nivelen pinta. Jatkohoitona Oivalle kuuden viikon lepo/remmiliikunta ja 15 päivän tulehduskipulääkekuuri. Suositeltiin myös ottamaan Cartrophen pistossarja. Myös fysioterapiasta oli puhetta, ja sitä olin itsekin harkinnut jo aiemmin. Lisäksi lääkäri suositteli nivelravinnetta (glukosaminoglykaani/konroitiinisulfaatti) ja omega-rasvahappolisää. Näitä meillä syö jo Flora ja nyt aloitan Oivalle myös.

Torstaina minulle soitettiin vielä Vettorista, tosin ei lääkäri vaan ortopedinen hoitaja. Keskusteltiin liikunnan määrästä, joka on nyt ensimmäiset kaksi viikkoa kolme kertaa päivässä 10-15 minuutin pissatukset tasaisella alustalla. Kahden viikon jälkeen voidaan alkaa lisäämään liikuntaa asteittain, seuraten toki Oivan vointia. Hoitaja suositteli keskustelemaan vielä tarkemmin fysioterapeutin kanssa liikunnan määrästä, mutta joka tapauksessa kuusi viikkoa vielä remmissä. Vasemman olkanivelen tilanteesta oli sen verran puhetta, että kontrolloidaan sen kiputilanne kolmen viikon päästä kun mennään ensimmäiselle Cartrophen pistokselle.

Oiva on itseasiassa ollut remmiliikunnalla jo viiden viikon ajan. Toki ennen tähystystä se sai vielä uida ja käveltiin remmissä noin kolmen kilometrin lenkkejä. Nyt tämän 3 x 15 minuuttia liikuntaa tuntuu niin surkealta määrältä. Lepo on kuitenkin tässä tilanteessa ainoa vaihtoehto. Vielä kun joku selittäisi Oivalle, ettei se saa hyppiä ja riekkua ympäri kämppää. Torstaiaamulla se sai totaalisen hepulin. Se juoksi ympäri meidän reilun kuudenkymmenen neliön kokoista asuntoa, enkä saanut siihen mitään kontaktia edes ruuan kanssa. Tietysti sillä ei ollut edes pantaa päässä, ja kun koitin tarttua siihen se pyristeli itsensä vapaaksi. Lopulta se juosta tömäytti suoraan päivän televisiota, satuin onneksi olemaan lähellä ja nappasin televisiosta kiinni. Samalla sain Oivan haltuuni ja kirjaimellisesti makasin sen päällä lattialla, kunnes se rauhoittui. Toki kuulostaa hurjalta, että täällä ollaan maattu koiran päällä, mutta se oli paljon parempi vaihtoehto kuin pitkin asuntoa ryntäily ja huonekaluihin törmäily, enkä missään tapauksessa satuttanut Oivaa. Pahempaa jälkeä olisi todennäköisesti tullut, jos olisin antanut sen jatkaa hepuliaan yhtään pidempään. Oivan hieman rauhoituttua laitoin sen häkkiin ja se rauhoittuikin sinne melko pian. Ensin piti toki kokeilla jos häkin läpi voisi juosta, ei onnistunut. Kaamea tilanne ja jälkikäteen minulla oli maailman kamalin olo. Olenko niin huono koiranomistaja etten pysty edes yhtä 23 kiloista labradoria hallitsemaan? Miksi juuri minun koirani? Mitä minä teen sen kanssa? Miten me ikinä selvitään tästä kuudesta viikosta? Hetken itsesäälissä vellottuani kokosin itseni. Meillä ei ole nyt muuta vaihtoehtoa kuin selvitä, tilanne voisi olla vieläkin pahempi ja nyt pitää vaan pysyä kärsivällisenä ja kehittää Oivalle niin paljon aivojumppaa, että se pysyy kasassa. Torstain superhepulin jälkeen tilanne on ollut parempi, kyllä se välillä koittaa vähän villiintyä, mutta aika ok se on kuitenkin ollut. Flora sai lähteä vähäksi aikaa hermolomalle äitini luokse. Vanhan rouvan huumorintaju ei ihan tuntunut riittävän kauluri päässä sähläävään Oivaan ja pelkään, että täällä tulee rähinä. Kun Oivan liikuntaa voi taas lisätä ja se ei toivottavasti käy enää niin ylikierroksilla, Flora voi taas tulla kotiin. Surkealtahan se tuntuu laittaa toinen koira hoitoon, mutta tiedän Floran olevan äitini luona paljon tyytyväisempi, kun sen ei tarvitse pelätä hepuloivaa pentua. Floralla on kuitenkin nivelrikkonsa takia välillä särkyjä, ja päin juokseva "aivoton" 23 kiloinen kakara ei ole kovin mukava asia. Normaalistihan Oiva kunnioittaa Floraa todella hyvin, mutta saadessaan kunnon hepulin se ei osaa varoa. Onneksi on olemassa hoitopaikka, jonne voin Floran hyvillä mielin antaa.

Muutama päivä on mennyt kyllä murehtiessa ja päivitellessä omaa ja Oivan epäonnea. Terveestä suvustahan Oiva on ja nimenomaan terveys oli yksi tärkeimmistä kriteereistä pentua harkittaessa. Kaikkea ei voi kuitenkaan millään ennustaa ja välillä näitä tapauksia tulee, vaikka jalostaessa tehtäisiin miten hyviä valintoja tahansa. Toisaalta olen hyvin optimistinen Oivan tilanteen suhteen. Se on vielä nuori ja sen kuntoutumiseen on kaikki edellytykset. Nyt vaan pitää keskittyä kuntouttamiseen ja elää päivä tai viikko kerrallaan. Lääkärin mukaan tämän tyyppisissä tilanteissa niveleen kehittyy lähes poikkeuksetta nivelrikkoa, mutta sitä on kai turha murehtia liikaa nyt. Toki nivelrikon mahdollisuus pitää huomioida esimerkiksi harrastusvalinnoissa ja ruokinnassa. Nivelravinteet aloitetaan asap ja niitä harrastusvalintoja mietitään sitten kun ne ovat ajankohtaisia ja niissä on jotain miettimistä. Ehkä harrastuslajeista kyynärniveliä kuormittavimpana kokisin agilityn, mutta sitä ei ole ollut edes tarkoitus aloittaa. Pk-puolella minua mietityttää ne valtavat esteet ja hyppynoudot, mutta pk-puolen ollessa minulle vieraampaa en osaa nyt oikein edes ajatella asiaa tässä vaiheessa. Ihan näin maalaisjärjellä ajateltuna onhan se suuri isku etujaloille tulla alas korkealta esteeltä ja vielä painava noutokapula suussa. Onko kenelläkään kokemuksia tähän liittyen? Kuinka paljon niitä hyppyjä tulee todellisuudessa treenattua ja kuinka kuormittavana koette esteeltä alas tulon? Toki se kuormittavuus riippuu siitä, kuinka paljon treenaa niitä hyppyjä, mutta onko joku tehnyt päätöksiä suuntaan tai toiseen samanlaisessa tilanteessa, kun koiran etujaloissa on jo todettu jotain?

Kesällä otettu kuva innokkaista hakuilijoista.
Sade ei menoa haitannut, koska haku on niin kivaa!
Vielä jonain päivänä me päästään taas etsimään äijiä.
Kuvassa meidän lisäksi velipoika Elmo ja omistajansa Jenni.
(c) Katja Kontu

Nyt kuitenkin kuntoutetaan rauhassa, ja lupasin itselleni, etten murehdi kaikkia maailman asioita heti, vaan ehkä sitten kun ne ovat ajankohtaisempia. Ja lupauksethan pitää pitää, vaikka ne on tehnyt vain itselleen. Eikö niin..? 

Pakko vielä sanoa kiitos teille kaikille, jotka olette kyselleet Oivan voinnista, jaksaneet kuunnella minun murheitani ja eläneet hengessä mukana. Te, tiedätte kyllä ketkä, olette ihan mahtavia <3

Pian soitan DH fysioon varatakseni ajan Oivalle. Toivottavasti saadaan aika mahdollisimman pian, jotta päästään taas tekemään lisää jotain konkreettista kuntoutuksen eteen. Sairaslomailun ajanvietteeksi ollaan aloitettu tunnistusnoudon opettelu. Siitä lisää joku toinen kerta!

Vanha kuva kesältä Pomponrahkasta.