Oivalluksia seuraamisesta

Onpa muuten siistiä kun voidaan taas treenata ja elää melko normaalisti! Viime viikolla Oiva sai olla vapaana metsässä muutamana päivänä ja  se ei edes sekoillut pahemmin. Ennen vapaaksi päästämistä olen pitänyt remmissä melko kauan, että lihakset lämpenee. Sama homma myös lopussa, otan ajoissa kiinni, että saa palauteltua kunnolla. Ennenhän olen yleensä päästänyt koirat vapaaksi tyyliin suoraan autosta metsän reunalla, mutta koitetaan nyt olla vähän tarkempia. Viikonlopun Oiva vietti Mikaelin kanssa mökillä ja Flora yökylässä anopin luona minun ollessa yötöissä. Flora oli viettänyt laatuaikaa sohvalla ja tehden kaupunkikävelyjä, Oiva taas oli fiilistellyt mökkitunnelmia ja ja odotellut äijiä kalareissuilta.

Perhepotretti.
(c) Anni Partanen

Oltiin tänään metsälenkillä Annin ja Milan kanssa. Oiva pääsi juoksemaan kaverin kanssa piiitkästä aikaa. Viime kerta taisi olla heinäkuussa. Mila valikoitui kaveriksi siksi, koska niiden leikit ovat lähinnä juoksemista, ei sillaista rajua painimista. Toki siinä juostessakin voi vaikka mitä sattua, mutta kai se riski on otettava. En voi pitää Oivaa loppuelämääni remmissä koska pelottaa. Osa lenkistä mentiin remmissä, reilusti alussa ja vielä pidempään lopussa. Hyvinhän se meni ja Oiva ei ole oireillut nyt illalla mitenkään. Otettiin melko paljon kuvia, laitan nyt pari tähän postaukseen ja lisää myöhemmin.

Perjantaina oltiin toista kertaa Koirataidon seuraamisklinikalla. Vitsit kun pitää olla tämmöinen keskittymishäiriöinen. Haluaisin saada mahdollisimman paljon irti näistä kolmesta kerrasta, mutta kun asiaa tulee niin paljon (joskin osittain myös onneksi jo aiemmin tuttua juttua), etten muista enää kaikkea mistä ollaan puhuttu sen puolentoistatunnin aikana kentällä. Varsinkin jos kuunnellessa remmin päässä sattuu olemaan yksi pieni labrakiitäjä, niin keskittyminen jakautuu väistämättä sekä kouluttajan kuunteluun, että koiran hallitsemiseen. Onneksi koiran saa välillä laittaa autoon niin pystyy kuuntelemaan paremmin! Tässä en siis mitenkään vihjaa, että Oiva olisi jotenkin rauhaton, mutta niinhän se on, ettei se oikein vielä osaa "vaan olla". Pitäisi varmaan ottaa tämäkin asia treenilistalle, vaan oleminen. Jos herran mielestä on tylsää, niin voi alkaa haukkua muita koiria tai esimerkiksi hypätä päin Hennan näköä tai tarttua terävillä hampailla Hennan takista. Yleensä siinä kohtaa, kun hampaat on kiinni kohtalaisen uudessa takissa, niin saa jakamattoman huomion. Kätevää eikö? Palatakseni myös tuohon omaan keskittymishäiriöön, niin hirmu kätevää olisi, jos voisi vaikka äänittää kaiken mitä Kaisa sanoo ja kuunnella sitä kotona uudestaan. Haluisin sisäistää kaiken. Toisaalta, ehkä pääpointti että opin jotain joka kerta. Ei kaikkea voi millään muistaa. Vai voiko?

(c) Anni Partanen

Tehtiin Oivan kanssa ensin ihan perusasentoja. Se ei osaa vieläkään sitä käskyä "liki" vaikka olen mielestäni nimennyt sitä jo melko kauan. Olen miettinyt, mistä johtuu ettei se mielestäni opi kauhean nopeasti liikkeiden nimiä. Teenkö liikaa toistoja kerralla ja liian harvoin? En tiedä, olen tainnut aiemmin jo mainita, että mielestäni liikkeiden nimeäminen on jotenkin kauhean vaikeaa varsinkin Oivan kanssa. Jotain teen väärin, mutta mitä? Perusasennoissa apuohjaaja sanoi, kun Oiva suora, siitä palkka. Suurin osa taisi olla suoria, kun muistin itse pitää kriteerin (koiran oikea korva koskettaa jalkaa ja palkka tulee housun sivusaumasta). Ottaisin perusasennossa mielellään Oivan liian eteen, kun se on jotenkin olevinaan niin pieni etten näe sitä.. Tykkään muuten Oivan paikasta sivulla, se tulee lähelle, muttei nojaa minuun. Haluan, että se on sen verran lähellä että tunnen sen. Jotenkin se tiiviimpi seuraaminen näyttää kivalta.

Tänään aiheena oli käsien häivyttäminen. Oivahan on vielä tosi kiinni kädessä, eikä olla tehty sitä häivyttämistä paljoa. Jonkun verran ollaan tehty niin, että minun vasen käsi on kiinni tuossa vasemmassa reidessä ja Oiva katsoo sen ohi ylös ja palkkaan siitä. Tavoite käsien häivyttämisessä olisi se, että kädet voi heilua oikeastaan miten vaan ja koira katsoo tiviisti ohjaajaa kohti (ei välttämättä katsekontaktissa vaan ohjaajan vasenta rintaa/kainaloa kohti). Ensin kädet häivytetään paikallaan perusasennossa ja kun se sujuu, lähdetään liikkeelle. Otin Oivan perusasentoon ja siirsin vasenta kättä sivulle Oivan yläpuolelle. Mitä hitaampi käden liike, sen helpompi koiralle. Kun Oiva piti kontaktin pari sekuntia, palkkasin "jes" ja nami. Autoin jonkun verran oikealla kädellä, pidin sen vatsani lähellä, jolloin Oivan oli helpompi luopua vasemmasta kädestä. Tuntui, että se pääsi jo aika hyvin juonesta kiinni. Tässä voi pikkuhiljaa alkaa liikutella kumpaakin kättä ensin eri aikaan, ja lopuksi samaan aikaan ja koiraa palkataan kontaktista.

Seuraava harjoitus oli jo edistyneempien, mutta kokeiltiin sitäkin. Koira perusasennossa, vasen käsi "oikealla paikalla" sanottiin koiralle seuraamiskäsky ja palkattiin kun koira lähti innokkaasti liikkeelle ja kontakti säilyi. Oivalla ei ole vielä tämä niin vahva, että olisi voinut irrottaa katsetta vasemmasta kädestä ja lähteä seuraamaan. Siispä autoin Oivaa oikealla kädellä, jonka toin vatsan edestä vasemmalle puolelle. Pidin siis myös oikeassa kädessä namia, vasenta kättä koiran yläpuolella ja sanoin käskyn "seuraa" ja palkkasin jos Oiva luopui vasemman käden tuijottamisesta ja lähti liikkeelle katsoen ylös minuun. Jos Oiva tuijotti vasuria, sanoin "höpöhöpö" ja otin uudestaan. Meillä on muuten aiemmin ollut Floran kanssa tuo nyt teit väärin - sana "oho", mutta kun se alkaa samalla kirjaimella kuin Oiva niin olen yrittänyt muuttaa sanaa. Sanon vahingossa välillä oho, mutta pyrin siihen että sanoisin hups tai höpöhöpö tai jotain muuta hoolla alkavaa. Meillä on muuten ollut tuo seuraamiskäsky tähän saakka "seuraa". Nyt kuitenkin kentällä kelailin, että voisin ottaa siihen seuraamiseen ihan saman käskyn kuin sivulle tulemiseen. Eli periaatteessa se sama käsky tarkoittaa aina sitä, että Oiva pysyy/liikkuu minun vasemmalla sivulla oikeassa paikassa, olen sitten paikallani, tai liikun eteen, sivulle tai taakse.

Viimeiseksi kokeiltiin samaa hommaa taka/sivupalkalla. Olisko tästä käytetty sanaa etäpalkkka vai kaukopalkka vai mikä se mahtoi olla? Tätä ei olla koskaan ennen tehty Oivan kanssa, palkka on siis aina treenatessa tullut minulta treeniliivin taskusta. Valitsin palkaksi pallon, koska se on ihana, mutta ei kuitenkaan ehkä niin ihana kuin kipossa oleva ruoka. Vietiin Oivan kanssa pallo kentän sivulle (tärkeää muistaa viedä kentän reunalle, koska joskus myöhemmin kisoissakaan palkka ei voi olla keskellä kenttää) ja sitten otin Oivan noin viiden metrin päähän pallosta perusasentoon. Oiva luonnollisesti kyttäsi pallon perään ja kun se perusasento on vielä niin heikoilla kantimilla, niin autoin sen namikädellä ohjaten sivulle. Siirsin vasemman käden namin kanssa koiran yläpuolelle ja kun Oiva tarjosi kontaktia, vapautin sen pallolle. Oiva ei siis saanut tässä harjoituksessa namia minulta, vaan luopui siitä ja otti perusasenossa kontaktin minuun ja palkkana toimi vain pallo. Tavoite on siis se, ettei minulla ole namia kädessä, mutta se ei nyt ihan vielä onnistu. Yllättävää oli, kuinka nopeasti heti ensimmäisestä kerrasta Oiva hiffasi jutun juonen ja juoksi vapautuksen jälkeen pallolle. Vielä yllättävämpää oli, ettei Oiva lähtenyt rallattelemaan pallon kanssa ympäri kenttää (tätä pelkäsin koska en ollut laittanut liinaa) vaan se tuli suoraan minun luokseni leikkimään pallolla! Miten ihanaa, että se tykkää tehdä mun kanssa! Muutenkin Oiva oli selkeästi parempi kentällä kun oli kerran saanut käydä jo tutustumassa paikkaan. Se ei haistellut läheskään niin paljoa ja keskittyi oikeastaan lähes koko treenin ajan minuun. Erittäin kivat treenit taas takana. Tämän kurssin ekat kaksi kertaa on kyllä on olleet oikein hyvät, jotenkin sitä on alkanut vielä paremmin hahmottaa omia seuraamiseen liittyviä tavoitteita ja saanut kiinni siitä, miten kannattaa treenata jotta niihin tavoitteisiin päästään. Nyt on enää itsestä kiinni, miltä homma alkaa näyttää, Tavoitteena on nyt loppuvuoteen mennessä on saada vihdoin ja viimein sivulletulokäsky nimettyä, vahvistettua perusasennon oikeaa paikkaa ja sitä että ohjaajan sivulla kannattaa olla sekä häivytettyä kädet ainakin paikallaan ollessa ja muutaman asekeleen siirtymissä, Lisäksi aletaan treenata takapään käyttöä pesuvatijumpalla. Tuntuu ettei tuo tiedä ollenkaan takajalkojen olemmassaolosta.

Näillä eväillä siis eteenpäin ja perjantaina vielä kerran kurssille. Huomenna mennäänkin treenaamaan nomehommia, jotta uskalletaan mennä ensi viikolla Tomi Sarkkisen koulutukseen. Onhan noita kesällä jonkun verran treenattu, mutta vähän taukoa tässä välissä on ehtinyt olla sairaslomasta johtuen. Viime viikolla palauteltiin Jennin ja Elmon kanssa hakua ja malttia mieleen, nekin sujui kyllä ihan kivasti. Miten tässä ollenkaan ehtii treenata, kun tekis mieli tehdä niin montaa lajia?

Saatiin kaikki kolme samaan kuvaa. Ihana Mila <3
(c) Anni Partanen

Tänään meillä on hyviä uutisia

Eilisen aamupäivän jälkeen olen lähinnä hyppinyt riemusta. Ehkä enimmäkseen pääni sisällä, en ihan kirjaimellisesti kuitenkaan. Blogin otsikko on lainattu suoraan Jennin blogista, kiitos siitä. Eilen oli tosiaan Oivan sairasloman jälkeinen kontrolli Vettorissa.

Elämäni miehet venailee lääkäriin pääsyä <3
Iphone kuva.

Ensin mentiin ulos ja juoksutin Oivaa. Ei ontumista lääkärin (Mikael Granholm) mielestä. Eikä siis minustakaan ole ontunut ollenkaan. Seuraavaksi mentiin sisälle ja eläinlääkäri tunnusteli Oivan läpi. Ei arkuutta, kipua tai kuumotuksia. Päädyttiin kuitenkin vielä kuvaamaan Oiva, koska haluttiin nähdä onko vasen olkapää muuttunut paremmaksi. Kuulemma Oivan olkapään tilanne on kiinnostanut ihan ulkomailla saakka, kun kuvia on sinne lähetetty konsultointia varten. Heh, kiva omistaa noin lääketieteellisesti kiinnostava tapaus.. Kuvien ottamisen jälkeen päästiin näkemään kuvat itse. Tähystetty kyynärpää parantunut hyvin ja vasemmassa olassakin paranemisen merkkejä. Kaikki siis hyvin! Tässä vielä lausuntoa eiliseltä:

"Klinikalla liikkuu ontumatta. Tunnustellen kyynär/olkanivelissä ei tunnusteluarkuutta, kipupisteitä tai turvotuksia. Otetuissa röntgenkuvissa kyynärnivelten tilanne hyvä, olkapäissä todetaan vasemman olkaluun trochanterissa m. supraspinatuslihaksen kiinnittymiskohdassa muutos. Aikaisempiin kuviin verrattuna luussa runsaasti skleroosia ja kuoppa tasaantunut - merkkejä vaurikohdan paranemisprosessista. Tilanne kaikenkaikkiaan hyvä, siirrytään 2 viikon sisällä vapaaseen liikkumiseen."

Korvat aina luimussa!

Aivan onnesta sekaisinhan tässä olen eilisestä saakka ollut! Niin paljon jännitetty ja murehdittu tuon kanssa ja nyt saatiin vihdoin "terveen paperit". Tuo nyt lainausmerkeissä, koska totuushan on, että jossain vaiheessa tähystettyyn kyynärään alkaa kehittyä nivelrikkoa, mutta ainakin toistaiseksi Oiva on kunnossa. Saatiin lupa alkaa elää normaalia elämää ja vapaaksikin tuo pitäisi parin viikon sisällä päästää (uskaltaako sitä..) Oivalle annettiin myös ensimmäinen Cartrophen pistos. Seuraavan pistän viikon päästä itse. Kyselin myös harrastuksista ja niiden kuluttavuudesta, esim. juuri noista itseä mietityttäneistä pk-puolen isoista hypyistä. Sen verran olen kuitenkin tavoitteellinen, etten pystyisi ehkä ihan täysillä käyttämään aikaani lajiin, josta tietäisin jo valmiiksi ettemme voisi ikinä kisata. Mikään ei ikinä ole tietystikään varmaa, mutta.. Eläinlääkäri oli sitä mieltä, että kyllä voi elää ja harrastaa ihan normaalisti. Toki lihaskunto ja hoikkana pysyminen edesauttavat terveenä pysymistä ja eihän noita esteitäkään tarvitse turhaan hypyttää, eikä vielä pitkään aikaan. Nyt keskitytään talvi kunnon kasvattamiseen ja haetaan lisää lihasmassaa. Sitten Oiva onkin keväällä ihan täydessä kunnossa <3

Kyllähän nämä uutiset ovat ihan valtaisa helpotus. Olen jo tuossa parille ystävälle valitellut, että tämä vuosi on ollut kyllä pahin pitkään aikaan. Oman jalan pahat murtumat heti tammikuun alussa, kesällä perheessä sattunut sairastapaus, Floran kipuilut, heti perään Oivan alkaneet ontumiset. Tuntuu, että koko vuosi on mennyt jotenkin sumussa ja toipuessa vastoinkäymisestä toisensa perään eikä mitään hyvää ole ehtinyt tapahtua. Onhan niitä onnenhetkiäkin ollut, mutta murheet ja suru ovat vieneet suurimman osan ajasta ja ajatuksista vuonna 2014. Oliskohan nyt ainakin hetkeksi kaikki hyvin ja vastoinkäymiset mennyttä aikaa? Toivon todella, että nyt on meidän vuoromme ja aikamme päästä nauttimaan elämästä ilman sen suurempia murheita. Nyt ainakin kaikki tuntuu hyvältä. 

Tämä nokkaeläin tässä on elämäni koira,
vaikka hänestä ei paljon viime aikoina ole kirjoiteltukaan.
Eläkeläisen elämä on vaan niin tasaista <3

Vihdoinkin! Sairasloman loppumista ja tokoa.

Onpas ollut jo erilainen viikko. Oivan kuuden viikon sairasloma päättyi virallisesti viime keskiviikkona. Ollaan kuitenkin lenkkeilty vielä samaan malliin remmissä, mutta lisätty viime päivinä hiukan lenkkien pituutta. Eilen ja tänään taidettiin kävellä 40 minuuttia. Jotenkin on kuitenkin ollut vapautuneempi olo. Kuuden viikon deadline on saavutettu ja Oiva vaikuttaa minusta olevan melko hyvssä kunnossa. Se ei ole ollut jäykkä tai onnuskellut minun silmääni ollenkaan. Sitä on mielessään odottanut sairasloman päättymistä kuin kuuta nousevaa. Toisaalta miten ihmeempiä muutoksia ei olla vielä tehty, vapaaksi Oiva ei pääse vielä pariin viikkoon ainakaan. Pitää ensin pidentää remmilenkkejä rauhassa. En halua sen rikkovan itseään heti ekaa kertaa vapaana ollessaan, koska se on niin ylienerginen.

Oiva pukeutuu pinkkiin, koska lainailee Nöfön pantoja.

Sairasloman päättymisen kunniaksi ollaan oltu useampana päivänä treeneissä muualla kuin omalla "kotikentällä" ja myös muiden seurassa. Keskiviikkona käytiin Auran Nuuskujen kisaavien treeniryhmässä hengailemassa. Treenien teemana oli zeta, joten varsinaista zetaa emme luonnollisestikaan treenanneet, vaan lähinnä hengailimme häiriössä, teimme maahanmenoja sivulletuloja. Keskiviikkoaamuisen remmiräyhäepisodin (lenkillä kapeassa kohtaa tuli yllättäen vastaan tipsu, joka jumitti siinä eikä päästy ohi muualta kuin ahtaasta paikasta ja Oiva alkoi räyhäämään ja repi itsensä irti pannasta etc..)  jälkeen fiilikset treenikentällä varmaan kymmenen muun koiran sekaan menemisestä eivät olleet kovin hyvät. Yllättäen tyyppi käyttäytyikin ihan koiriksi ja taisi ehkä vain kerran haukahtaa toiselle koiralle. Niin se on vaan ehdollistunut treenikenttään. Sielä ihan ok olla monta koiraa, kotona yksi vastaatulija voi olla liikaa. Torstaina alkoi meidän kokoaman tokotreeniporukan hallivuoro Doxxilla. Tai itseasiassa se alkoi jo viikko sitten, en vain töiden takia päässyt ensimmäisellä kerralla paikalle. Oiva on ollut Doxx-areenalla viime talvena pari kertaa, silloin se oli ehkä 10 viikkoinen. Tyyppi käyttäytyi hallillakin ihan kivasti. Naksuttelin kontaktia ja maahanmenoja, tehtiin parit kapulan nostot ja luoksepäästävyys. Toisella puolella kenttää treenasi yksi tai kaksi koiraa. Kerran Oiva pääsi karkaamaan, kun luotin siihen hieman liikaa ja remmi oli maassa. Toisella puolella kenttää treenanneen Kodan vinkupallo taisi olla pikkaisen liian kiinnostava. Muuten Oiva teki mielestäni kivasti mun kanssa, mitä nyt kapulan nostoissa meinasi olla sen verran hyvät hajut ettei meinannut malttaa. Pistin Oivan istumaan, kapulan sen eteen ja pyysin nostamaan. Nosti ekat kaksi kertaa hyvin, olisi pitänyt lopettaa siihen. Piti kuitenkin vielä hinkata ja sitten tapahtui tuo paikalta poistuminen ja sitten meni vähän sähläämiseksi. Noh, ensi kerralla viisaammin. Odotteluajat häkissä eivät olleet kauhean hiljaisia. Varsinkin kun kontaktin ja maahanmenojen jälkeen leikitin sitä ekaa kertaa kuuden viikon jälkeen vähän repimisleikillä ja sitten laitoi häkkiin. No tietty toinen oli siinä vaiheessa ihan nosteessa! Treenien jälkeen tehtiin vielä palauttelukävely kolmen muun koiran kanssa ja Oiva käveli itseasiassa ihan kivasti. Kyllä se sitten vaan toisinaan osaa!

Perjantaina alkoi Koirataidon seuraamisklinikka, jonne ilmoitin Oivan jo alkusyksystä. Seuraamisklinikkaan kuuluu treenejä 3 x 1,5 h ja teemana nimensä mukaisesti seuraaminen. Meillähän on seuraaminen ihan alkutekijöissään vasta. Olen jotenkin nostanut omat odotukset seuraamisen näyttävyydestä niin korkeiksi, että olen vähän niin kuin vältellyt sen opettamista. Kauheen järkevää ja loogista eikö niin? Kerroin aluksi meidän tilanteesta, ylienergiasta ja remmissä kyttäämisestä ja haukkumisesta. Sain ohjeeksi tulla kentälle rauhassa naksutellen kaikesta, mitä Oiva kyttää. Onko tämä nyt sitä vastaehdollistamista sitten? Tuntui ainakin toimivan, se pääsi aika nopeasti juoneen kiinni, "kun näen jotain jänskää äiti antaa palkkaa". Treenikenttä oli sillainen ratsastuskentän tyyppinen ja siihen tarkoitukseen sitä varmaan käytetään myös. Kentän pohja tuntui olevan häiriönä vähän liikaa ja meinasi mennä koko treeni ihan nuuskutteluksi. Ihan ekaa kertaa oltiin tuollaisella alustalla, joten ei kai se ihme ole. Koitan alle vähän koota mitä tehtiin. Toivottavasti edes osa on vähän sinnepäin mitä Kaisa opetti, tuli niin paljon asiaa etten mene takuuseen ymmärsinkö kaiken ihan tismalleen oikein! 

Puhuttiin aluksi toko ja tottisseuraamisen eroista. Tottisseuraamisessa koiralta odotetaan  korkeampaa virettä kuin tokossa. Oikea tekniikka on tokossa tärkeämpää. Oiva osaa tällä hetkellä tulla sivulle takakautta kiertäen käskyllä "sivu". Nyt olen kuitenkin myös alkanut opettaa sitä tulemaan sivulle suoraan edestä käskyllä "liki". Tehtiin ensin koulutuksessa perusasentoja ja panostettiin suoruuteen ja palkan oikeaan antamiskohtaan. Avustaja katsoi takaa oliko asento suora ja sitten kun oli sai palkata. Itse pitää kiinnittää huomiota, että palkka tulee selkeämmin housun sivusaumasta, jolloin Oivan oikea korva koskettaa jalkaani. Tällöin myös koko perusasento on suora. Olen aiemmin antanut palkan edempää, oman vasemman reiden edestä ja tällöin Oivan asento on ollut kaulasta minua kohti kiertynyt ja samalla kun se on kiertynyt minua kohti myös sen takapuoli kellahtaa helposti vasemmalle. Tälläinen vino perusasento ei ole ergominen (heiteltiin siellä vitsiä esim. hyvästä hoitosuhteesta fyssariin päin mikä on kyllä ihan totta) ja siksi koira kannattaakin opettaa niin, että sen rinta osoittaa suoraan eteenpäin ja että sen oikea korva koskettaa ohjaajan jalkaa, ei oikea poski. Lisäksi pitää muistaa oma ryhti, ei saa olla selkä kumarassa koiraa kohti taipuneena. Tehtiin perusasennossa useampia toistoja. Kokeneemmat koirakot liikkuivat askeleita eri suuntiin ja koiran piti säilyttää oikea perusasennon paikka, me tehtiin askelta eteenpäin. 

Lisäksi tehtiin jännitettä ennen perusasentoa. Seuraamiseen saadaan oikeaa mielentilaa tekemällä ennen aloittamista jännitettä, pysähdytään paikoilleen, hengitetään tiheämmin ja ollaan jännityneitä/innoissaan, sitten pyydetään koira perusasentoon ja tehdään uusi jännite josta vapautetaan koira ja palkataan hyvin. Jännitteellä haetaan koiralle fiilistä "kohta seurataan, kohta kohta kohta" jolloin koira on seuraamiseen lähdettäessä korkeammassa vireessä. Lopuksi tehtiin vielä kisamainen seuraamisen aloitus, jossa jokainen meni yksitellen kentän keskellä, kouluttaja Kaisa laski kymmenestä alaspäin. Laskemisen aikana tehtiin jännitettä ja kun oli laskettu nollaan lähdettiin seurauttamaan käskyllä, josta askeleen jälkeen vapautus ja hurja leikkipalkka lopuksi. Olinpas muuten tosi hölmö, kun minua jännitti niin paljon. Olihan se aika sähläämistä koko puolitoistatuntinen kun minua jännitti ja koiralle oli liikaa häiriötä, mutta kai se siitä pikkuhiljaa. Toista koirakkoa avustaessa oppi myös hyvin, kun pystyi keskittymään itse tehtävään sähläävän koiran sijasta. Lopuksi saatiin kotiläksyksi vahvistaa suoraa perusasentoa peilin kautta asennon suoruus tarkastaen, opetella palkkaamaan oikeaan kohtaan ja tehdä perusasentoja pesuvadin ympärillä niin, että otetaan pientä asekelta jommalle kummalle sivulle ja koira säilyttää paikkansa. 

Treenin lopuksi tulin vielä Oivan kanssa käymään kentällä kahdestaan. Ajattelin, että ensi kerralla kentällä oleminen voisi olla aavistuksen helpompaa, jos Oiva saisi tutustua rauhassa kenttään. Annoin Oivan nuuskutella kentän ympäriinsä ja käydä tsekkaamassa joka nurkan. Lopuksi vielä leikittiin kahdella narulelulla. Jo tuolla Facebookin puolella hehkutin, kuinka sitä voikaan pieni koiranomistaja tulla onnelliseksi niin kivasti leikkivästä koirasta. Toinen oli aivan täynä intoa ja taistelumeininkiä. Jopa siinä määrin, että menin siinä leikin tiimellyksessä niin jalat solmuun, että kaaduin sinne kaiken hiekan sekaan. Oiva ei ollut minun kaatumisesta moksiskaan, ei edes irroittanut narusta vaan jatkoi repimistä minun ollessa maassa. Aiemmin taisi olla jonkun kanssa puhetta, että sairasloman aikana leikki saattaa kärsiä, kun ei voi leikittää koiraansa samalla tavalla kuin normaalisti ja joutuu kieltämään kaiken kivan ja riehakkaan. Ainakin näiden parin leikkikerran perusteella voisin sanoa, että meillä kävi toisin päin. Aiemmin Oiva ei ollut kovin kiinnostunut repimisleikeistä, vaikka harjoiteltiinkin leikkimistä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Onko se ehkä tässä pitkän sairasloman aikana jotenkin kypsynyt ja sen taistelutahto ehkä kehittynyt tai kasvanut? Ehkä tuon parin kerran jälkeen ei kannata tehdä mitään syväluotaavaa analyysiä, mutta tältä minusta nyt tuntuu. Aika näyttää. Kotimatkalla olin suorastaan ihan liikuttunut kuinka hienosti Oiva leikki. Teki mieli soittaa jollekkin treenikaverille ja hehkuttaa miten hieno Oiva oli. Varsinainen treeni ei mennyt ehkä ihan putkeen ja meillä on sata asiaa opeteltavana, mutta oli niin siistiä miten toinen oli ihan messissä häiriöstä huolimatta. 

Jotenkin sitä on nyt pitkästä aikaa onnellinen fiilis, kyllä tässä on oltu ihan tarpeeksi masentuneita jo monta viikkoa. Ainakin minä. Huomenna on sairasloman jälkeinen kontrolli. Saa nähdä kuinka tehokkaasti eläinlääkäri palauttaa maan pinnalle, toivon vain ja ainoastaan hyviä uutisia. Kai sitä pitää koittaa nukkumista. Onneksi lääkäri on jo kahdeksalta aamulla niin ei tarvitse kauaa jännittää. Eipä taaskaan muuten ollut mitään kuvia, pari instagramissa ollutta kuvaa siis tekstin seassa! Meitä voi muuten seurata siellä nimellä oivallista_elamaa ;)

Käytiin Annin ja Milan kanssa Kupittaalla kävelyllä.
Ei saatu koiria samaan kuvaan joten otettiin vaan tälläisiä
kivoja poseerauksia..

Sairaslomailua

Taas kauhean pitkä päivittelytauko! Tällä kertaa joudun syyttämään tuota (ei enää niin) pientä rakasta ylienergistä mustaa labrakiitäjää, eli Oivaa. Kyllä, luitte oikein, Oivaa. En ole päässyt päivittämään blogia, koska Oiva on syönyt jossain vaiheessa meidän huomaamatta tietokoneen virtajohdon rikki. En ole saanut aikaiseksi vielä hankkia uutta johtoa. Tätäkin päivitystä teen koululla. Kouluhommiakin olisi, mutta tämä on juuri nyt paljon mielenkiintoisempaa.

Meidän elämään kuuluu sairaslomailua, niin kuin monet varmaan pystyivät otsikosta päättelemään. Mammakoira Flora pääsi palaamaan parin viikon hermolomaltaan kotiin ja meillä on ollut yllättävän rauhallista. Oiva on sopeutunut osaansa levossa olevana koirana kohtalaisen hyvin ja riehuu ihmeen vähän sisällä. Välillä se saattaa saada hepulit, ja silloin heilahtaa kevythäkin ovi. Valitettavasti. Tuntuu kamalalta laittaa yli-innokas pieni labradoripoika häkkiin, varsinkin kun tietää mikä määrä energiaa sillä olisi purettavanaan. Pakko vain koittaa ajatella, että häkkiin laittaminen on parempi kuin se, että Oiva rikkoo itsensä vielä pahemmin esimerkiksi liukastuessaan sisällä. Onneksi näitä häkkitilanteita ei ole tullut kuin pari kertaa viikossa.

Ulkoilu onkin sitten edelleen melko mielenkiintoista puuhaa. Ollaan saatu lupa fyisoterapeutilta lisätä liikuntaa viisi minuuttia viikossa. Tällä hetkellä saadaan kävellä jo 30 minuuttia kerrallaan. Mitään erityisen pitkiä matkoja tässä ajassa ei ehdi (eikä toisaalta ole tarkoituskaan mennä), varsinkaan kun kävely on yhtä kiskomista ja pysähtelyä. Oiva siis kiskaisee kiitolaukalla eteenpäin niin paljon kun puolentoistametrin naru antaa periksi ja minä pysähdyn niin pehmeästi ja nopeasti kuin pystyn. Liikkeelle lähdetään heti kun Oiva tulee lähemmäs minua ja remmi löystyy. Sama toistuu lähes heti uudestaan, kiskaisu, pysähdys, kiskaisu, pysähdys.. Meillähän ei siis remmissä vedetä, vaikka energiaa varmaan olisi vaikka muille jakaa. Toisaalta kuulemma tuohon pyrähtelyyn ja juoksemiseen voi vaikuttaa se, että Oivan on helpompi vain juosta, kuin oikeasti kävellä kunnolla ja rauhassa, koska se on jäykkä ja jumissa. Totta se varmasti onkin.  Luulen kuitenkin, että suurempi syy löytyy tässä tapauksessa nyt sieltä pääkopasta. Toki pitää ottaa huomioon, että se toipuu tällä hetkellä kyynärnivelen tähystyksestä, mutta en silti voi antaa sen kulkea remmissä ihan miten se itse tahtoo. 

Puhelinlaatuinen metsäkuva.
Saadaan kävellä jo metsäåssä kunhan pysytään polulla!

Tämän erittäin tehokkaan kävelytyylin lisäksi matkantekoa hidastaa muiden koirien ohittaminen. Oivallahan on nyt ollut vähän vaihtelevalla menestyksellä erinäisiä ongelmia vieraiden koirien ohituksissa. Ongelmat alkoivat jo ehkä vähän helpottaa, mutta tämä sairaslomailu ja ylienergisyys on tuonut ihan uusia ulottuvuuksia ohittamisiin. Jotkut koirat päästään ohi ihan ok. Toiset taas aiheuttavat Oivassa järkyttävän haukkukonsertin ja silmittömän tempomisen vierasta koiraa kohti. Välillä se ohittaminen on siis ihan järjettömän vaikeaa. Tuntuu, että Oiva menee johonkin ihan eri maailmaan ja kiihtyy niin paljon, etten saa siihen mitään kontaktia. Välillä mietin, että onko se niin epävarma, että menee paniikkiin vai onko se niin teini, että sikailee ihan täysillä ja haistattaa pitkät minun käskyilleni. Ärsyttää, kun en mukamas osaa lukea sitä välillä ollenkaan. Veikkaan, että Oiva on nyt vain niin energinen, että sillä keittää ihan totaalisesti yli. Se alkaa haukkua ja kiihdyttää itseänsä haukulla niin paljon ettei kiihdyksissään voi keskittyä enää mihinkään. Onhan Oiva osoittanut muutenkin olevansa melko kiihtyväistä sorttia tietyissä asioissa. Olen nyt pyrkinyt kaikissa ohituksissa menemään niin kauas, että Oiva pystyisi olemaan rauhallisena ja keskittymään minuun. Nami kädessä sen saa kauempana ihan kohtalaisesti ohittamaan, joskus voisin sanoa että jopa hyvin. Ollaan nyt panostettu näihin ohituksiin ihan tosissaan ja oikein yritän valita ne ulkoiluajat, jolloin pihalla liikkuisi mahdollisimman paljon koiria. Olen myös ulkoiluttanut koirat pääsääntöisesti erikseen. Vaikka Flora käyttäytyykin hyvin remmissä, minun on helpompi keskittyä, kun remmin päässä on vain yksi koira kerrallaan. Jos joku asia lohduttaa, niin muutamat tutut ovat kertoneet, että heidän koirillaan on ollut ohitusongelmia juuri tässä vajaan vuoden iässä ihan ilman sairaslomiakin. Joten pitää vain harjoitella, vahvistaa onnistuneita ohituksia ja pysyä kärsivällisenä. Eiköhän se siitä pikkuhiljaa, eikö niin..?

Floran uusi Vau Mumun panta. Pannan piti olla ensin Oivan,
mutta se sopikin paljon paremmin Floralle!

Ollaan oltu Oivan kanssa nyt yhteensä kolme kertaa fysioterapiassa ja samalla myös kolme kertaa vesiterapialtaassa. Oivan altaaseen menot ja sieltä pois tulot ovat sujuneet hyvin, eikä se arkaile altaassa olemista. Ensimmäisellä kerralla altaassaoloaika taisi olla 10 minuuttia, toisella 11 minuuttia ja kolmannella 13 minuuttia. Oiva on ollut nyt koko ajan vino oikealle ja sillä on ollut jumeja lantiossa ja selässä. Selkeästi vesiterapia on ollut hyödyllistä Oivalle ja sen kävely oli jo viime kerralla parempaa. Sain ohjeeksi vahvistaa käännöksiä vasemmalle, eli vastakkaiseen suuntaan jonne se on vino. Ollaan alettu itseasiassa juuri sopivasta harjoittelemaan etukautta sivulletuloa ja siinähän Oiva kääntyy nimenomaan vasemman kautta koukatessaan minun viereeni. Olen myös alkanut opettaa sille arkiseuraamista minun oikealla puolella käskyllä "viereen". Kuulemma muutenkin tokokoirat saattavat monesti olla vinoja oikealle, niin tämä on senkin puolesta ihan hyvä. Ja toisaalta lenkeillä kun tulee noita ohituksia, niin on helppo ottaa Oiva välillä oikealle puolelle jos vastaantuleva koira on vasemmalla. Seuraava allasaika meillä on ensi maanantaina. 

Hörökorva matkalla fysioterapiaan.

Täytyy varmaan pikkuhiljaa kotiutua täältä koululta. Illan ohjelmassa olisi vielä kansainväliset illanistujaiset meidän tuutoroimien vaihto-opiskelijoiden kanssa. Koirat eivät valitettavasti pääse mukaan. Oiva varsinkaan, koska se tuntuu tällä hetkellä olevan joidenkin ei niin koirarakkaiden ihmisten mielestä melko mahdoton tapaus ;) Minun (ei enää niin) pieni rakas pentuni <3 Pahoittelut kuvien laadusta, nyt ei tähän hätään ollut muita kuin puhelinkuvia. 

Kyl nää ihan toimeen tulee <3

Kyynärnivelen tähystys

Viime keskiviikkona oli jännittävä päivä. Toisaalta taas myös helpottava. Vihdoin päästiin tekemään jotain konkreettisempaa Oivan hoidon suhteen. Olen nyt muutaman päivän sulatellut Oivan tilannetta ja nyt on hyvä aika päivittää tännekin asiasta.

Oivan aika oli onneksi heti aamusta (no joo, tykkään nukkua pitkään joten..), menimme 10.45 Vettoriin. Ihana ystäväni Terttu lähti kuskaamaan minua ja Oivaa. Mikael Granholm otti meidät vastaan. Vielä vähän mörköikäinen Oiva säikähti lääkäriään hänen tullessa tutkimushuoneesta kutsumaan meitä sisälle. Haukkukonsertti oli järjestettävä, eihän sitä voinut tietää vaikka lääkäri olisi vaarallinen. Hetken ihmeteltyään Oiva kuitenkin unohti pelkonsa ja tervehti lääkäriä iloisesti. Mentiin ensin ulos ja minun piti juoksuttaa Oivaa ravilla. Helpommin sanottu kuin tehty, toinen olisi paljon mieluummin laukannut ja pomppinut! Tutkimushuoneessa ei mennyt kauan. Lääkäri kokeili molemmat etujalat läpi (totesi nyt oikean jalan olevan kipeämmän oloinen) ja kuunteli sydämen. Keskusteltiin hetki tilanteesta ja sitten Oiva jo rauhoitettiinkin. Jäin odottelemaan Oivan kanssa rauhoitusaineen vaikutusta. Vartin odoteltuamme lääkäri tuli hakemaan Oivaa ja sovittiin, että haetaan se viiden maissa kotiin.

Mentiin kotiin välissä. Minä vietin laatuaikaa Floran kanssa sohvalla makoillen ja Netflixiä tuijottaen. Mammakoira varmaan ihmetteli, että mihin minä sen pennun jätin. Vai ihmettelikö? Osaako se edes ajatella tuollaista? Luulen, että osaa se. Tällä kertaa pystyin jopa syömään, ihme ja kumma.

Viiden maissa mentiin Tertun kanssa hakemaan Oivaa. Yllätyin, kun kuulin etten enää näkisi hoitanutta eläinlääkäriä. Lääkäri oli kuulemma jo lähtenyt työmatkalle. Hölmöltä se vähän tuntui, pyydettiin hakemaan vasta viiden aikaan ja jotenkin olin olettanut, että nimenomaan siksi, ettei lääkäri ehdi aikaisemmin keskustelemaan operaatiosta. Oma olettamuksenihan tuo oli, en ollut huomannut kysyä asiasta siinä vaiheessa kun lähdettiin aamulla pois. Ja toki ymmärrän tilanteen, kiireinen lääkäri varmasti. Jäi lähinnä harmittamaan, kun olisin vielä halunnut keskustella vasemman olkanivelen tilanteesta. Hoitaja lupasi, että minulle soitetaan seuraavana päivänä ja kirjoitti ylös kaikki kysymykseni. En ehtinyt kysyä olkanivelestä oikein mitään Oivaa viedessäni. Ainoa kysymys jonka ehdin esittää, oli että voiko se parantua itsestään vai pitääkö mahdollisesti operoida. Saattaa kuulemma parantua itsestään ja olkanivelen tilanne kontrolloidaan myöhemmin. Oli puhetta aamulla, että tt-kuvaus on niin tarkka, että sieltä löytyy lähes väkisin myös muita juttuja. Toisaalta hyvähän tuo oli, että tiedetään nyt senkin jalan tilanne. Niin, se oikea kyynärnivel. Kirjoitan taas suoraan papereista:

"Tähystyksessä todettiin oikeassa kyynärnivelessä varislisäkkeen fragmentaatio sekä olkaluun sisemmän nivelnastan pinnalla nivelruston kasvuhäiriö ja irtopala. Lisäksi tällä alueella lievä paikallinen nivelkapselin tulehdusreaktio. Sekä varislisäkkeen, että sisemmän nivelnastan irtopalat poistettiin ja alueet siistittiin terveeseen kudokseen saakka."

Irtopalojen löytyminen tuli pienoisena järkytyksenä, niitä ei ainakaan minun tietääkseni ollut kuvissa näkynyt. Toisaalta nyt olen todella tyytyväinen, että tähystykseen lähdettiin ja kyynärnivelestä saatiin poistettua molemmat irtopalat ja putsattua nivelen pinta. Jatkohoitona Oivalle kuuden viikon lepo/remmiliikunta ja 15 päivän tulehduskipulääkekuuri. Suositeltiin myös ottamaan Cartrophen pistossarja. Myös fysioterapiasta oli puhetta, ja sitä olin itsekin harkinnut jo aiemmin. Lisäksi lääkäri suositteli nivelravinnetta (glukosaminoglykaani/konroitiinisulfaatti) ja omega-rasvahappolisää. Näitä meillä syö jo Flora ja nyt aloitan Oivalle myös.

Torstaina minulle soitettiin vielä Vettorista, tosin ei lääkäri vaan ortopedinen hoitaja. Keskusteltiin liikunnan määrästä, joka on nyt ensimmäiset kaksi viikkoa kolme kertaa päivässä 10-15 minuutin pissatukset tasaisella alustalla. Kahden viikon jälkeen voidaan alkaa lisäämään liikuntaa asteittain, seuraten toki Oivan vointia. Hoitaja suositteli keskustelemaan vielä tarkemmin fysioterapeutin kanssa liikunnan määrästä, mutta joka tapauksessa kuusi viikkoa vielä remmissä. Vasemman olkanivelen tilanteesta oli sen verran puhetta, että kontrolloidaan sen kiputilanne kolmen viikon päästä kun mennään ensimmäiselle Cartrophen pistokselle.

Oiva on itseasiassa ollut remmiliikunnalla jo viiden viikon ajan. Toki ennen tähystystä se sai vielä uida ja käveltiin remmissä noin kolmen kilometrin lenkkejä. Nyt tämän 3 x 15 minuuttia liikuntaa tuntuu niin surkealta määrältä. Lepo on kuitenkin tässä tilanteessa ainoa vaihtoehto. Vielä kun joku selittäisi Oivalle, ettei se saa hyppiä ja riekkua ympäri kämppää. Torstaiaamulla se sai totaalisen hepulin. Se juoksi ympäri meidän reilun kuudenkymmenen neliön kokoista asuntoa, enkä saanut siihen mitään kontaktia edes ruuan kanssa. Tietysti sillä ei ollut edes pantaa päässä, ja kun koitin tarttua siihen se pyristeli itsensä vapaaksi. Lopulta se juosta tömäytti suoraan päivän televisiota, satuin onneksi olemaan lähellä ja nappasin televisiosta kiinni. Samalla sain Oivan haltuuni ja kirjaimellisesti makasin sen päällä lattialla, kunnes se rauhoittui. Toki kuulostaa hurjalta, että täällä ollaan maattu koiran päällä, mutta se oli paljon parempi vaihtoehto kuin pitkin asuntoa ryntäily ja huonekaluihin törmäily, enkä missään tapauksessa satuttanut Oivaa. Pahempaa jälkeä olisi todennäköisesti tullut, jos olisin antanut sen jatkaa hepuliaan yhtään pidempään. Oivan hieman rauhoituttua laitoin sen häkkiin ja se rauhoittuikin sinne melko pian. Ensin piti toki kokeilla jos häkin läpi voisi juosta, ei onnistunut. Kaamea tilanne ja jälkikäteen minulla oli maailman kamalin olo. Olenko niin huono koiranomistaja etten pysty edes yhtä 23 kiloista labradoria hallitsemaan? Miksi juuri minun koirani? Mitä minä teen sen kanssa? Miten me ikinä selvitään tästä kuudesta viikosta? Hetken itsesäälissä vellottuani kokosin itseni. Meillä ei ole nyt muuta vaihtoehtoa kuin selvitä, tilanne voisi olla vieläkin pahempi ja nyt pitää vaan pysyä kärsivällisenä ja kehittää Oivalle niin paljon aivojumppaa, että se pysyy kasassa. Torstain superhepulin jälkeen tilanne on ollut parempi, kyllä se välillä koittaa vähän villiintyä, mutta aika ok se on kuitenkin ollut. Flora sai lähteä vähäksi aikaa hermolomalle äitini luokse. Vanhan rouvan huumorintaju ei ihan tuntunut riittävän kauluri päässä sähläävään Oivaan ja pelkään, että täällä tulee rähinä. Kun Oivan liikuntaa voi taas lisätä ja se ei toivottavasti käy enää niin ylikierroksilla, Flora voi taas tulla kotiin. Surkealtahan se tuntuu laittaa toinen koira hoitoon, mutta tiedän Floran olevan äitini luona paljon tyytyväisempi, kun sen ei tarvitse pelätä hepuloivaa pentua. Floralla on kuitenkin nivelrikkonsa takia välillä särkyjä, ja päin juokseva "aivoton" 23 kiloinen kakara ei ole kovin mukava asia. Normaalistihan Oiva kunnioittaa Floraa todella hyvin, mutta saadessaan kunnon hepulin se ei osaa varoa. Onneksi on olemassa hoitopaikka, jonne voin Floran hyvillä mielin antaa.

Muutama päivä on mennyt kyllä murehtiessa ja päivitellessä omaa ja Oivan epäonnea. Terveestä suvustahan Oiva on ja nimenomaan terveys oli yksi tärkeimmistä kriteereistä pentua harkittaessa. Kaikkea ei voi kuitenkaan millään ennustaa ja välillä näitä tapauksia tulee, vaikka jalostaessa tehtäisiin miten hyviä valintoja tahansa. Toisaalta olen hyvin optimistinen Oivan tilanteen suhteen. Se on vielä nuori ja sen kuntoutumiseen on kaikki edellytykset. Nyt vaan pitää keskittyä kuntouttamiseen ja elää päivä tai viikko kerrallaan. Lääkärin mukaan tämän tyyppisissä tilanteissa niveleen kehittyy lähes poikkeuksetta nivelrikkoa, mutta sitä on kai turha murehtia liikaa nyt. Toki nivelrikon mahdollisuus pitää huomioida esimerkiksi harrastusvalinnoissa ja ruokinnassa. Nivelravinteet aloitetaan asap ja niitä harrastusvalintoja mietitään sitten kun ne ovat ajankohtaisia ja niissä on jotain miettimistä. Ehkä harrastuslajeista kyynärniveliä kuormittavimpana kokisin agilityn, mutta sitä ei ole ollut edes tarkoitus aloittaa. Pk-puolella minua mietityttää ne valtavat esteet ja hyppynoudot, mutta pk-puolen ollessa minulle vieraampaa en osaa nyt oikein edes ajatella asiaa tässä vaiheessa. Ihan näin maalaisjärjellä ajateltuna onhan se suuri isku etujaloille tulla alas korkealta esteeltä ja vielä painava noutokapula suussa. Onko kenelläkään kokemuksia tähän liittyen? Kuinka paljon niitä hyppyjä tulee todellisuudessa treenattua ja kuinka kuormittavana koette esteeltä alas tulon? Toki se kuormittavuus riippuu siitä, kuinka paljon treenaa niitä hyppyjä, mutta onko joku tehnyt päätöksiä suuntaan tai toiseen samanlaisessa tilanteessa, kun koiran etujaloissa on jo todettu jotain?

Kesällä otettu kuva innokkaista hakuilijoista.
Sade ei menoa haitannut, koska haku on niin kivaa!
Vielä jonain päivänä me päästään taas etsimään äijiä.
Kuvassa meidän lisäksi velipoika Elmo ja omistajansa Jenni.
(c) Katja Kontu

Nyt kuitenkin kuntoutetaan rauhassa, ja lupasin itselleni, etten murehdi kaikkia maailman asioita heti, vaan ehkä sitten kun ne ovat ajankohtaisempia. Ja lupauksethan pitää pitää, vaikka ne on tehnyt vain itselleen. Eikö niin..? 

Pakko vielä sanoa kiitos teille kaikille, jotka olette kyselleet Oivan voinnista, jaksaneet kuunnella minun murheitani ja eläneet hengessä mukana. Te, tiedätte kyllä ketkä, olette ihan mahtavia <3

Pian soitan DH fysioon varatakseni ajan Oivalle. Toivottavasti saadaan aika mahdollisimman pian, jotta päästään taas tekemään lisää jotain konkreettista kuntoutuksen eteen. Sairaslomailun ajanvietteeksi ollaan aloitettu tunnistusnoudon opettelu. Siitä lisää joku toinen kerta!

Vanha kuva kesältä Pomponrahkasta.

Pomminvarma aikapommi, jalka- ja sairaslomapäivitys

Jos kaikki olisi mennyt niin kuin toivoin, Oiva ei olisi nyt sairaslomalla ja saisi lenkillä kirmailla vapaana metsässä ja treenikentällä noutaa maailman ihanimpia tennispalloja täysillä juosten. Blogitaukoa voisin selitellä sillä, etten ole oikein tiennyt mitä kirjoittaa. Yhden eläinlääkärireissun ja kahden puhelinlausunnon jälkeen tiedän jotain, tosin edelleen tilanne on vähän epäselvä.

Oiva alkoi ontua uudestaan etujalkaansa (tai etujalkojaan) heinäkuussa pitämäni viikon levon jälkeen. Se oli levon jälkeen viikon verran vähän raskaammalla liikunnalla, mutta ei kuitenkaan päässyt esimerkiksi riehumaan koirakavereiden kanssa. Viikon se oli mielestäni ok, enkä huomannut jäykkyyttä tai ontumista ylös noustessa, eli sitä mitä ennen lepoa olin havainnut. Yhden sunnuntaisen nometreenin ja sen jälkeisen vähän riehakkaamman leikin jälkeen ontuminen ja jäykkyys alkoi taas. Oiva on siis koko ajan ollut kipeän oloinen vain noustessaan ja siitä liikkuessaan ensimmäiset askeleet. Se on vertynyt liikkuessaan, enkä ole huomannut sen liikkeistä mitään epäpuhtauteen viittaavaa enää muutaman askeleen jälkeen. Nyt ontumisen alettua uudelleen varasin heti seuraavana aamuna eläinlääkäriajan Turun Univetista, jossa me olemme tähän saakka Oivan kanssa muutenkin käyneet. Varasin suoraan ajan kuville, sekä röntgeniin että tt-kuviin.

Saimme ajan heinäkuun lopulle, mutta eläinlääkärin sairastumisen vuoksi Oiva pääsi kuville 5.8. Eläinlääkäri Karoliina Mikola haastatteli ensin minua tilanteesta ja seuraavaksi mentiin ulos ja juoksutin Oivaa. Ontumatutkimuksen jälkeen jätettiin Oiva Vettoriin ja lähdettiin kuskina olevan veljeni kanssa syömään (tosin itseä jännitti niin paljon ettei ruoka maistunut).  Lääkärin kanssa sovittiin, että Oivasta otetaan ensin röntgenkuvat ja tarvittaessa tt-kuvat. Parin tunnin päästä palasimme takaisin Vettoriin. Tässä mitä saimme tietää: 

KLIININEN TUTKIMUS JA ONTUMATUTKIMUS: Yleistutkimuksessa ei todettu normaalista poikkeavaa, Liikkeessä ei ontumaa. Jalkojen tunnustelussa reagoi molempien kyynärnivelien ääriojennukseen ja sisäkiertoon sekä erityisesti vasemman olkanivelen manipulaatioon ja ojennukseen.

RÖNTGENKUVAUS: Kyynärnivelistä ja olkanivelistä otettiin röntgenkuvat rauhoituksessa. Kyynärnivelten alueella todetaan hieman lisääntynyttä röntgentiiviyttä, mikä voi viitata kyynärnivelen kasvuhäiriöön. Selvää irtopalaa ei röntgenkuvien perusteella havaita. Vasemmassa olkanivelessä lisäksi röntgenharventuma epätyypillisessä paikassa, mahdollisesti supraspinatus lihaksen kiinnittymiskohdassa. Tämä voi olla merkityksetön sivulöydös, mutta trauman aiheuttamaa vammaa ei voida poissulkea.

TIETOKONETOMOGRAFIAKUVAUS: Molemmissa kyynärnivelissä varislisäkkeen alue hieman harventunut, mutta ei selvää irtopalaa eikä merkkejä voimakkaasta kyynärnivelen inkongruenssista. Olkanivelten tarkastelu vielä kesken.

Ylläolevan sain siis heti tietooni kuvien jälkeen. Sovittiin, että lääkäri konsultoi toista lääkäriä sekä tutkii itse kuvia tarkemmin ja tämän jälkeen palaa asiaan viikon sisällä. Tässä vaiheessa uskalsin jo hieman huokaista helpotuksesta, ainakaan siellä ei olisi mitään selkeästi kasvuhäiriöihin viittaavaa, eikä tilanne ehkä olisi niin paha. Lääkärin ohjeesta aloitettiin 15 päivän Rimadyl-kuuri. Ensin viisi päivää 80 mg annoksella ja tämän jälkeen kymmenen päivää 40 mg annoksella. Tässä vaiheessa oli vaikea vielä arvioida, kumpi jalka Oivaa vaivasi, joten hoito aloitettiin kipulääkkeellä ja levolla lausunnon valmistumiseen saakka. Remmikävelyt, rauhallinen uinti ja hallittu tottisliikkeiden yms. treenaaminen sallittiin levon aikana.

Viikon päästä puhelimessa selvisi lisää tilanteesta. Toinen lääkäri (Esa Kesti) oli tutkinut kuvia ja löytänyt oikean kyynärnivelen tt-kuvista osteokondroosiin viittavan löydöksen. Lisäksi vasemman olkanivelen kuvista löytyi "Supraspinatus lihaksen kiinnityskohdassa lyyttinen alue, joka epätavallinen löydös." Tämän olkanivelen löydöksen takia kuvat lähetettiin vielä ulkomaille jonkin tt-kuva spesialistin tarkasteltavaksi. Sovimme eläinlääkärin kanssa, että Oivan lepoa jatketaan kunnes ulkomailla on ehditty tarkastella kuvia.

Taas viikon odoteltuani Mikola soitti uudelleen. Nyt Oivan kuvista oli saatu ulkomailta asti kommenttia. Uudemmassa lausunnossa todettiin sama oikean kyynärnivelen osteokondroosilöydös, mutta lisäksi myös lihaskatoa oikeassa jalassa vasempaan verrattuna, mikä viittaisi jalan pitkäaikaisempaan käyttämättömyyteen. Lisäksi puhuttiin vasemmasta olkanivelestä, olkanivelen arveltiin olevan "supraspinatuslihaksen kiinnityskohdan pieni avulsiomurtuma eli jänne on kiinnityskohdasta irtaantuessaan napannut mukaansa pienen palan luuta. Epätodennäköisempi vaihtoehto on, että kyseessä on osteokondroosimuutos hyvin epätyypillisellä sijainnilla." 

Oikean jalan lihaskadon vuoksi lääkäri suositteli kyynärnivelen tähystystä, ja varasimme ajan viikon päähän tästä lausunnosta. Samalla käynnillä tutkitaan myös vasemman olkanivelen kiputilanne ja harkitaan jatkotoimenpiteitä siihen liittyen. Tähystysaika on huomenna. Täytyy myöntää, että jännitys ja stressi Oivan tilanteesta on tällä hetkellä melkoinen.

Koitan kuitenkin suhtautua tilanteeseen rauhallisesti ja järjellä. Vaikka en todellakaan kuvitellut, että joutuisin pitämään alle vuoden ikäistä pentuani levossa ja kipulääkkeellä, niin tässä sitä nyt ollaan. Yritän ajatella, että tilanne voisi olla pahempikin. Pelkissä röntgenkuvissa olisi voinut kuulemma jo tässä iässä näkyä selvää osteokondroosia ja Oivan tapauksessa eläinlääkäri huomasi kohtalaisen lieviä kasvuhäiriöön viittavia löydöksiä, ja nekin vasta tt-kuvissa. Jotenkin tällainen "worst-case scenario" ajattelu toimii minulla. Ajattelen, miten huonosti asiat voisivat olla ja tämäkin tilanne tuntuu ehkä vähän paremmalta, asiat eivät ole pahimmalla mahdollisella tolalla. Mutta silti, tottakai tilanne ottaa päähän. Haaveissani Oiva saisi nyt juosta hakumetsässä etsien äijiä ja voisin palkata sitä tokokentällä vauhdikkaalla kahden tennispallon leikillä. Voitaisiin käydä enemmän treeneissä, leikkiä ja pitää hauskaa. Nyt kuitenkin eletään tätä tilannetta ja tähän on sopeuduttava. Välillä tuntuu, että tuo huippuälykäs ja maailman taitavin (okei, ehkä vähän puolueellista..) pentukoira osaa sopeutua tähän tilanteeseen paljon paremmin kuin minä! Se ei osaa murehtia yhtä paljon. Tässä kohtaa voisin muuten vielä kehua, että Oivan kasvattajan Ninan apu ja henkinen tuki on ollut tässä tilanteessa kyllä kullanarvoista. Onni on kasvateistaan kiinnostunut, vastuullinen kasvattaja, jolta saa tarvittessa tukea!

Otsikossa viittaan aikapommiin. Näin sairaslomailun kunniaksi nuori herra yhdeksän kuukautta ei ole luonnollisestikaan päässyt purkamaan sitä kaikkea intoa ja energiaa mikä sen sisällä tuntuu kytevän. Tuntuu, että se on kuin tikittävä aikapommi, joka on valmis räjähtämään minä hetkenä hyvänsä. Lenkillä puristan remmiä koko ajan tiukasti kädessäni, pelkään sen riemastuvan vähän liiaksikin jos se pääsisi vahingossa irti. Luoksetulokäskyn toimivuudesta nimittäin ei ole tällä hetkellä takeita, sen verran teinimeininkiä meillä tuntuu olevan. Toisaalta Oiva on kestänyt levossa olon melko hyvin, se ei ole esimerkiksi tuhonnut paikkoja yksin ollessaan, mikä on kuitenkin ainakin tämän rodun edustajille melko tyypillistä?  Mutta silti, onhan sen kanssa kohtalaisen mielenkiintoista kävellä tuolla, kun esimerkiksi lähellä olevan pikkulinnun lentoon pyrähdys saattaa saada aikaan minut lähes selälleen lennättävän voimakkaan ryntäyksen. Pari viikkoa sitten treenikentällä Oivan remmi lipesi kädestäni ja se sai aivan järkyttävän juoksuhepulin, jolle ei meinannut tulla loppua edes siinä kohtaa, kun sain kirjaimellisesti kaapattua sen taas haltuuni. Toki minun ja Janinan täysin käsistä lähteneellä naurunryöpyllä saattoi olla osansa asiaan. Oiva riemastui kai vain lisää, kun emme saaneet itseämme hillittyä. Oivan "totaalisekoaminen" oli melkoisen naurettavaa katseltavaa, kun se juoksi kentällä ympyrää takapuoli maassa ja hörökorvat töttöröllä. Onnekseni Oiva kuitenkin rauhoittui hetken kuluttua, ja tuskin mitään suurempaa vahinkoa pääsi tapahtumaan. Voi kun voisin päästää sen vain metsään juoksemaan, siitä se nauttisi niin kovasti.. Ei. Nyt mennään näillä mitä on, hoidetaan ja kuntoutetaan ja sitten ollaan taas paljon vahvempia, fyysisesti sekä henkisesti.

Kello on jo yli yksi. Kai sitä pitäisi koittaa alkaa nukkua pikkuhiljaa. Jostain syystä luulen, ettei Nukkumatti taida tänä yönä minua löytää..

Nometreenit

Tultiin muutama tunti sitten kotiin nometreeneistä.  Tänään oli toinen kerta, kun päästiin nometreeneihin. Viimekerrasta on jo useampi viikko aikaa. Tätä aiemmin ollaan treenattu nomea ihan pari kertaa tehden muutamat markkeeraukset. Oivan jalkakin on jo kunnossa, joten uskallettiin lähteä treenaamaan.

Tehtiin Oivan kanssa hakua ensin yhdellä ja sitten kahdella damilla. Nina vei sellaiseen hieman tiheään metsikköön ensin yhden damin ja me odoteltiin metsän reunalla seuraten damien vientiä. Tai ei siitä seuraamisesta oikein tullut mitään, koska hyttyset kiusasivat niin paljon Oivaa, että sen kaikki keskittymiskyky meni niiden hätistelyyn. Ninan palatessa metsästä pyysin häntä vielä muistuttamaan Oivalle minne oli tarkoitus mennä, koska Oiva oli jo koheltanut niin paljon niiden hyttysten kanssa (ja minä myös), ettei sillä ollut varmaan ihan käsitystä mitä sen piti tehdä. Oiva alkoi keskittyä ja lähtikin innolla metsään "etsi" käskyn saatuaan. Jonkun aikaa se siellä metsässä juoksi, mutta koko ajan töitä tehden eli haistellen. Hauska miten hyvin se hiffasi mitä oltiin tekemässä, vaikka tämä oli virallisesti toinen hakuharjoitus mitä tehtiin. Huvittavaa oli, että minua alkoi jännittää! Siis jännittää, että löytääkö se ne damit ja palauttaako yms. Jollain tavalla sitä toivoo niin kovasti että pentu onnistuisi, että saa itsensä jännittämään. Hölmöä varmaan, mutta minkäs teet! Onneksi oli Nina vieressä. Siinä vaiheessa kun minä pälätin hermostuksissani siitä, että missäköhän se dami nyt on, niin Nina totesi tyynen rauhallisesti "ihan rauhassa nyt vaan". Ainiin, pitikö tässä olla hiljaa ja antaa koiran tehdä töitä? Hupsan. Ilmastointiteippi suun eteen ei ehkä olisi huono idea seuraavissa treeneissä? 

Tehtiin vielä toinen kerta niin, että Nina vei metsään kaksi damia. Ekan löysi hyvin ja palautti lähelle, muttei kuitenkaan käteen. Sekös vasta alkoikin ottaa päähän. Oivalla oli siis yhdessä vaiheessa melkein voisin sanoa todella hyvät käteen palautukset. En osannut silloin aluksi oikein opettaa niitä, mutta sitten kun sain Oivan ymmärtämään, että se dami pitää palauttaa käteen ja vasta sitten saa palkan, ne alkoivat sujua. Se oppikin mielestäni suhteellisen nopeasti palautusten idean ja toi lähes poikkeuksetta damit käteen saakka. Taisin kuitenkin innostua liikaa, koska nyt se saattaa pudottaa noudettavan esineen minun eteeni. Jotenkin se tuntui jo niin hyvältä yhdessä välissä, ettei tullut treenattua tarpeeksi niitä palautuksia vaan se jäi taka-alalle. Tuli ajateltua, että nyt Oiva osaa tämän. Joo, osasi se, mutta en ollut varmaan vahvistanut plautuksia tarpeeksi pajon erilaissa paikoissa ja häiriöissä. Tosin vieläkin se palauttaa esimerkiksi tokoa treenatessa palloa tosi hyvin käteen ja muitakin esineitä, mutta varsinkin damit tuntuu olevan nyt ongelma. Pitää siis nyt ottaa nimenomaan damilla noita nostoja, luovutuksia ja pitämistä. Otettiin siinä sitten välissä muutama damin nosto erikseen, mutta ne ei oikein sujunut. Muutaman sain käteen saakka, mutta jouduin tekemään melkoisen kaappausliikkeen saadakseni damin käteen saakka. Tuli ehkä vähän hinkattua siinä ja lopulta totesin itsekin, että tätä asiaa on nyt turha tässä hinkata, menee vaan itseltä hermo. Nina oli samaa mieltä, nyt treenattiin hakua ja palautuksia voidaan treenata erikseen, niistä oli turha ruveta tekemään liian isoa numeroa tuossa tilanteessa. Lopuksi lähetin Oivan hakemaan vielä sen yhden damin, joka jäi hakualueelle siinä vaiheessa, kun alettiin hinkkaamaan noita palautuksia. Tuo "etsi" käskyhän ei ole sille vielä vahva, koska hakua on tehty vasta pari kertaa, mutta hetken mietittyään se lähti hakemaan viimeisen damin ja löysikin sen hienosti. Taitava pentu!

Haun jälkeen tehtiin Oivan ensimmäinen lähihakuharjoitus. Menin Oiva sivulla seisomaan sillaiselle vähän pidemmällä heinikolle ja Nina "piilotti" Oivan nähden neljä pikkudamia siihen ihan meidän eteen ja ympärille. Annoin Oivalle kädellä näyttämällä luvan etsiä dameja, ja se löysikin kolme ensimmäistä tosi hyvin. Tässä kuulemma kannattaa ottaa käyttöön erillinen lähihakukäsky, jonka voi tehdä pillillä tyyliin "pi-piu, pi-piu, pi-piu...". Käskyn tarkoitus on siis se, että koira laittaa nenän maahan ja alkaa hakea dameja läheltään. Oivahan ei tuota käskyä vielä osaa, niin pillitin siinä kohtaa kun sen nenä oli jo maassa, että pystyn nimeämään oikeaa toimintoa. Ensimmäiset kolme damia löytyivät siis melko nopeasti ja muistaakseni Oiva palautti ne kaikki käteen asti. Ne olivat sillaisia pienempiä dameja, tästä ehkä voisi päätellä, että ongelma on nyt niissä isommissa dameissa? Oiva etsi melko kauan siitä minun läheltä sitä neljättä damia, mutta kun se ei löytänyt niin alkoi kysellä minulta että mitä nyt. Ohjasin sen muutaman kerran uudestaan jatkamaan etsimistä. Lopulta autettiin Oivaa niin, että Nina pudotti Oivan huomaamatta yhden pikkudamin lisää sinne ruohikkoon. Oiva löysi pienen hakemisen jälkeen molemmat damit, eli yhteensä se etsi viisi damia. Tuo nenänkäyttö tuntuu olevan melko luontevaa sille ja se jaksaa nyt jo haistella melko sinnikkäästi, vaikka damit eivät löytyisi heti.

Lopuksi tehtiin vielä Oivan ensimmäinen nomeseuraamisharjoitus. Nomeseuraamisessa pointtina on se, että koira kulkee sivulla, mutta ei kiinni jalassa. Seuratessa koira pysähtyy ja kääntyy kun ohjaaja niin tekee, eli se seuraa ohjaajan liikkeitä, mutta ei ole katsekontaktissa. Katseen pitäisi olla koko ajan eteenpäin. Vietiin Oivan kanssa yhdessä namikippo ehkä noin kymmenen metrin päähän ja tultiin pois kipolta. Lähdin Oiva remmissä kävelemään kippoa kohden ja kun Oiva pysyi pari askelta minun sivulla kippoa kohti katsoen, vapautin sen palkalle. Seuravaksi tehtiin sama vapaana. Haasteensa tähän toi, etten saanut sanoa mitään käskysanaa Oivalle, vaan sen piti itse hoksata pysyä vierellä ja katsoa eteen parin askeleen verran ennen kuin vapautin sen. En laskenut, mutta Oiva juoksi varmaan kymmenen kertaa kipolle kokeilemaan josko namia tulisi. Nina nosti joka kerta kipon ylös, eli palkkaa ei herunut muuta kuin minun vapautuskäskyn jälkeen. Meni tämäkin vähän hinkkaamiseksi, koska tehtiin toistoja tosi monta.Toisaalta Oiva ei väsynyt niistä toistoista, vaan se selkeästi vaati useamman toiston alkaakseen hiffata mistä on kysymys. Itse olisi pitänyt osata vapauttaa jo yhden hyvin menneen askeleen jälkeen, mutten yövuorojen jälkeisessä väsymyksessäni ollut tarpeeksi nopea. Saatiin kuitenkin muutama onnistunut toisto, niin että Oiva pysyi lähellä parin lyhyen askeleen verran ja sitten vapautin palkalle. Nyt tiedän, miten lähteä ihan käytännössä harjoittelemaan tuota, joten voidaan jatkaa tästä kotona. Kaikenkaikkiaan hyvä treeni. Jännä vaan, miten se käteen palautusten epäonnistuminen otti päähän niin paljon. Oivaahan tuosta ei voi syyttää. Se tekee parhaan taitonsa mukaan ja oma vikani, että olen ehkä liian nopeasti olettanut palautusten olevan hallussa. Pitää nyt vain palata vähän taaksepäin ja vahvistaa ja vahvistaa, niin eiköhän tuokin ala sujua. Pitäisi muistaa myös iloita niistä treenin onnistuneista kohdista, eikä pelkästään märehtiä niissä ongelmissa!

Lopuksi käytiin vielä kävelemässä Jennin ja Elmon kanssa ja tehtiinpä yksi paikallaanoloharjoituskin koko porukassa. Laitettiin koirat riviin ja jätettiin paikalleen, Oiva jäi siis istumaan. Koiria oli rivissä neljä, Ninan Eddie, Jennin Elmo ja Miran Sisu. Tämä oli eka kerta kun tehtiin näin isossa häiriössä paikkaa, ja jäinkin muutaman metrin päähän Oivasta, vahvistin "paikka" sanaa välillä ja välipalkkasin namilla. En katsonut yhtään kelloa, mutta olisiko siinä oltu minuutin verran? Oiva pysyi tosi hienosti koko ajan. Vau, vaikka nuo palautukset on vähän hakusessa, niin ainakin paikallaan istuminen on hyvällä mallilla. Ei muuten ollut nyt mitään aiheeseen sopivia kuvia koneella, niin laitan tähän alle Annen ottamat turistikuvat tokon SM kilpailuista.

(c) Anne Saari

(c) Anne Saari

(c) Anne Saari