torstai 29. toukokuuta 2014

Ensikosketus vesipelastukseen

Huh, ensimmäinen lukukausi koulua ohi. Vihdoin ja viimein on aikaa päivittää blogiakin vähän enemmän. Toivottavasti ainakin! Töitä kyllä tekevälle näyttää riittävän, mutta ainakaan ei ole tenttiin lukemista ja tehtävien tekoa vähään aikaan. Kuten otsikosta voi päätellä, käytiin Oivan kanssa vierailemassa vesipelastuksen kuivaharjoittelukurssilla (joka oli tällä kertaa myös vähän märkäharjoittelua) ja tutustumassa tuleviin treenivälineisiin.

Pelastusliiviä, jota käytetään yhtenä avoimen luokan vientiesineistä, Oiva sai kantaa ja muutenkin fiilistellä. Annoin Oivalle vauhdissa liivin kantoon ja sitten pidettiin hirveän kivaa! Oiva oli selkeästi ylpeä saadessaan kantaa moista aarretta.



Entä jos mun pää on niin pieni, etten näe minne juoksen tän liivin kanssa?!
Onneksi molemminpuolinen katsekontakti on kuitenkin kunnossa ;)
Tarpeeksi kannustava meininki? Taputapu!
Pelastusliivin lisäksi Oiva sai kantaa köydenpätkää, jonka kanssa (toki pidemmällä versiolla) hinataan myöhemmin venettä kaikissa kisaluokissa alokasluokasta alkaen. Köyden kantaminen oli niin helppoa, että aikaa piti käyttää kuvaajalle poseeraamiseen. Kantamisen lisäksi reviteltiin hieman köyden kanssa, Oiva sai vetää köyttä ja voittaa kun kiskoi oikein kunnolla.

En mää onneksi kovin pöhköltä näytä <3

Jos on ylpeä köydestään, se pitää viedä myös kuvaajalle!

Lopuksi mentiin vielä harjoittelamaan vedessä olemista ja vähän uimistakin. Tuolloin Oiva ei ollut vielä uinut kertaakaan. Kasvattaja Nina oli vedessä kahluuhousujen kanssa ja houkutteli Oivaa sinne namien avulla. Kyllä Oiva vähän uikin, vaikka koko homma taisi olla vähän outoa.

No kai toi nakki nyt pitää mennä hakemaan!

Minne nakki menee?!
Tässäpä nyt näitä kuvia Oivan ensimmäisistä harjoituksista vepeen liittyen. Tästä se lähtee pikkuhiljaa. Kotona ollaan tehty vähän viennin alkeita lähettämällä Oivaa jokin tavara suussa minun ja Mikaelin välillä. Seuraavaksi aletaan treenata damin kanssa samaa hommaa ensin sisällä ja sitten ulkona. Pikkuhiljaa vaikeutetaan vientiä niin, että esinettä (damia) viedään esimerkiksi vaikeakulkuisemmassa maastossa, rannassa kahlaamalla ja sitten joskus kun liike on varma, niin treenataan varsinaista veneelle viemistä. Ensi viikolla alkaa minun ja kahden muun kouluttajan vetämä Auran Nuuskujen vepekurssi, sitten Oivakin pääsee ensimmäistä kertaa "kotirantaan" ja tutustumaan veneeseen sekä muihin paikkoihin. Tämän kesän tavoitteena vepen kannalta on se, että vene, hukkuva, ja muut vepejutut tulevat Oivalle tutuiksi ja että uiminen alkaa sujua. Tänä kesänä Oiva ei vielä saa hyppiä veneestä ja se on muutenkin vielä liian pieni varsinaisten liikkeiden treenaamiseen, mutta jotain voidaan harjoitella silti. Niistä lisää myöhemmin, kunhan pääsemme aloittamaan kurssin!

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Täysi kymppi!

"Jos et ole koskaan rakastanut eläintä, sielusi ei ole vielä herännyt." 
Anatole France



Meidän rakas mammakoira Flora täytti viime viikolla täydet 10-vuotta! Sen kunniaksi ajattelin tehdä postauksen ihan vaan meidän Nöföstä. 

Flora tuli minulle ollessaan reilun kahden vuoden ikäinen, loppuvuodesta 2006. Olin jo jonkin aikaa haaveillut Maaseutuoppilaitoksessa opiskellessani omasta koirasta, jonka kanssa voisi alkaa harrastaa, mutta pennun ottamiselle ei tuntunut olevan sopivaa ajankohtaa. Ihan sattumalta koulun ruokajonossa käyty keskustelu koirahaaveistani ja sen jälkeinen mietintä ja harkinta johtivat lopulta siihen, että Flora muutti meille. Vihdoin minulla oli koira, jonka kanssa voisin alkaa harrastaa vaikka mitä!

Yhteiselo Floran kanssa alkoi kivasti. Asuttiin arjet koulun asuntolalla ja viikonloput vanhempieni luona, jossa vielä tuolloin asuin. Flora sopeutui hirmuisen hyvin uusiin kuvioihin, vaikka pakkohan sen oli ensi alkuun testailla uutta omistajaansa esimerkiksi tekemällä katoamistemppuja metsässä ja varastamalla ruokaa silloin kun silmä vältti. Floran erikoistaitoihin kuului tuolloin taito kuoria varastamansa banaanit!

Olin suunnitellut, että alamme harrastaa pääasiassa tokoa. Mejääkin halusin kokeilla, olihan Flora jo tuolloin minulle tullessaan kisannut mejän voittajaluokkaan asti edellisen omistajansa kanssa. Iltaisin treenattiin tokoa luokkakavereiden kanssa ja liityimme myös melko pian Auran Nuuskujen tokotreeniryhmään. Mejässä starttasimme kaksi kertaa kevään/kesän 2007 aikana. Näistä tuloksena nollat. Floralla oli sen verran riistaviettiä, että se hukkasi molemmilla kerroilla ihmisen tekemän verijäljen lähtiessään jäljestämään esimerkiksi peurojen kulkemia polkuja. Mejästarttimme jäivät näihin kahteen kertaan. Flora varmasti olisi ollut tässä lajissa ihan pätevä, itse en kuitenkaan innostunut lajista niin paljon, että olisin treenannut tarpeeksi tavoitteellisesti. Verijälkiä on kuitenkin Floralle tehty aina silloin tällöin edelleen. Tokossa starttasimme ensimmäisen kerran sysyllä 2007. Tokossa olemme saaneet niin ykkös, kakkos ja kolmos tuloksia vaihdellen, kisanneet olemme kaiken kaikkiaan TK2 tunnuksen verran. Viimeisin starttimme oli kesällä 2012.


Jotain ollaan joskus voitettukin! Tämä taitaa olla vepestä.

Olemme edenneet Floran kanssa tokossa melkoisen hitaaseen tahtiin, mutta se on tainnut olla meille molemmille hyvä vaihtoehto. Itse olen ottanut treenaamisen rennolla asenteella, mutta kuitenkin tuloksista haaveillen. Loppupeleissä tuloksilla ei ole ollut niinkään väliä, vaan enemmän sillä, miten olemme yhdessä kasvaneet toimivaksi tiimiksi, tutustuneet molemmat syvemmin tähän ”ah niin inhottavan ihanaan tokoon” ja ennen kaikkea nauttineet ja pitäneet hauskaa! Itse olen kasvanut tässä vuosien varrella valtavasti koirankouluttajana (vaikka opittavaa on vieläkin yhden loppuelämän verran) ja Flora on ollut tässä suhteessa maailman parhain ja kärsivällisin treenikaveri. Parempaa en olisi voinut toivoa! Onhan Florallakin heikot puolensa, melko matalahkon puoleinen vire ehkä suurimpana, mutta sekin on asia jonka kanssa on tehty töitä ja saavutettu tuloksia. Tosin jonkun kokeneemman käsissä kaikki olisi ehkä tapahtunut nopeammin, mutta onko sillä loppupeleissä väliä, kun me ollaan niin nautittu kaikesta yhdessä tekemisestä ja oppimisesta?   

Vesipelastukseen hurahdettiin vuonna 2010, kun ilmoitin meidät Auran Nuuskujen vepekurssille. Rakkaus tähän lajiin syttyi nopeasti, eikä paluuta taida enää olla. Florakin selvästi nauttii vesipelastuksesta ja se on jopa kerran innostunut hukkuvan pelastamisesta niin paljon, ettei ole suostunut syömään tarjoamaani namia. Siis koira, joka ei koskaan ole sanonut ei ruualle! Suoritimme vesipelastuksen soveltuvuuskokeen syksyllä 2010. Kisasimme lajissa viimeisen kerran viime kesänä ja saimme kaksi ykköstulosta avoimesta luokasta. Vesipelastuksesta onkin tullut ehdoton tämänhetkinen lempilajini ja olen ollut Auran Nuuskujen vesipelastustoimikunnan jäsen vuodesta 2013 alkaen. 

Floran elämää on haitannut viimeisen parin vuoden ajan kyynärpäänivelrikko. Se on oikeastaan ollut syy, miksi lopetimme kisaamisen tokossa ja nyttemmin tein myös päätöksen, ettei kisata enää vepessä. En halua ottaa riskejä sen loukkaamisen suhteen ”turhan takia”. Flora pärjää nivelrikon kanssa melko hyvin satunnaisilla tulehduskipulääkekuureilla ja lisäravinteilla sekä säännöllisellä hieronnalla. Nykyään Flora viettää jo aktiivisia eläkepäiviä. Edelleen me treenataan ”höntsätokoa” Floran aktivoimiseksi, koska se rakastaa touhuta ja osallistua. Flora on myös saanut paikkansa muutaman treenikaverin keskuudessa "varmana häiriökoirana" ja se on saanut tukea nuorempia koiria toimimalla rauhallisena mallina esimerkiksi paikallaanolotreeneissä. Vesipelastamaankin Flora pääsee kesällä kevennetysti, koska mitä mammakoiran elämä olisi ilman lempiharrastusta!

Flora on omanlaisensa persoona. Se on tyynenrauhallisella elämäntyylillään ollut maailman helpoin ja joustavin ystävä, jonka on voinut ottaa käytännössä minne vaan mukaan. Se on rauhallisella olemuksellaan myös valloittanut sellaisten ihmisten sydämet, jotka eivät oikeastaan edes välitä koirista. Siitä on saanut aina olla ylpeä ja siihen on aina voinut luottaa. Joskus tuo rauhallisuus on aiheuttanut tuskastumistakin, kun välillä sitä korkeampaa virettä on tokotreeneissä hakemalla haettu. Oman arvonsa tunteva prinsessa, joka on herkällä sielullaan ja pehmeällä luonteellaan opettanut minulle valtavasti kärsivällisyyttä ja miljoona asiaa koirienkoulutuksesta ja niiden käytöksestä. Floran kautta minulle on avautunut täysin uusi maailma. Maailma täynnä upeita harrastuksia ja koiria sekä ihania koiriin hurahtaneita ihmisiä, joista useista olen saanut ystäviä. Ikuisesti olen kiitollinen siitä, että sain silloin monta vuotta sitten tämän koiran itselleni. 

Toivon kovasti, että saisimme vielä monia yhteisiä vuosia ja että Flora pysyisi hyvässä kunnossa. Aika näyttää, tällä hetkellä kaikki on ainakin hyvin ja aiomme nauttia täysin rinnoin kesästä ja uimisesta! 


Märkä ja pörröinen koira <3
Kuva kesältä 2013, "äijä" taitaa juuri hukkua ja kiire on kova! (c) Mika Lepistö
Flora odottaa lupaa juosta lujaa!
Tai sitä vauhtia mitä tänään sattuu huvittamaan ;)

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Kursseja ja kuulumisia

Taas on aikaa vierähtänyt viime postauksesta. Itsellä on alkanut koulu sairaslomailujen jälkeen ja töissäkin olen muutaman vuoron tehnyt sitten nilkkamurtuman ja aika on kulunut ihan siivillä. Oiva täytti perjantaina viisi kuukautta. Ja Florallakin lähenee tuo 10 vuotta jo kovaa vauhtia! Oiva on kasvanut viime aikoina lähinnä jaloistaan, painoa sille on tullut suhteessa aika vähän. Torstaina punnitessa se painoi 14,5 kiloa. Lisäsin viikko sitten Oivalle ruokaakin, kun se on jopa ehkä vähän liian hoikka. Jotenkin se on kasvanut nyt niin huimaa vauhtia, etten ole tajunnut lisätä ruuan määrää tarpeeksi nopeasti! Onhan Oiva toki rakenteeltaankin melko siro, verrattuna esimerkiksi Elmo veljeen, jonka paino lähenee kuulemma jo kahtakymmentä kiloa. Kesäkuussa on Vesipedon kennelin pentutreffit, joten hauska nähdä sitten myös muita veljiä.

Flora toivottaa hyvää kevättä valkovuokkojen keskeltä!

Arki Oivan kanssa sujuu jo tosi hyvin. Vaikka ollaan myös treenailtu kaikenlaisia "temppuja" niin pääasiana tässä ensimmäisen kolmen kuukauden aikana olen pitänyt sitä, että Oiva oppii toimivaksi kaikissa arjen tilanteissa. Tässä olen mielestäni onnistunut ihan hyvin. Oiva kulkee remmissä kohtalaisen kivasti niin täällä Haritussa kuin keskellä kaupungin hälinääkin ja osaa rauhoittua kotona silloin kun ei tapahdu mitään. Yksinolo (tai Floran kanssa olo) sujuu myös hyvin. Tai ainakin aina, kun ollaan tultu jostain kotiin, molemmat koirat ovat olleet juuri heränneen näköisiä eli nukkuvat varmaan meidän poissaoloajan. Niin ja pakko vielä todeta, että sisäsiisti Oiva on ollut oikeastaan jo 10 viikkoisesta, koska olen ollut niin paljon sairasloman takia kotona ja pystynyt oikeasti viemään sitä "koko ajan" ulos. Edelleenkään nuo eivät joudu olemaan kovin pitkiä päiviä yksin, koska meillä on Mikaelin kanssa vähän vuoropäivinä koulua ja ylipäätänsä koulua on tosi vähän. Kesällä sitten, kun meillä alkaa työt, niin päivät koirillakin pitenee. Myös autossa matkustaminen sujuu suurimman osan ajasta tosi kivasti ja Oiva nukkuukin lähes aina autossa.

Jottei arki olisi liian toimivaa, niin remmikävelyyn ja ohituksiin haasteensa tuo haukkuminen. Oiva ei pikkupentuna haukkunut ohikulkijoita juuri ollenkaan, mutta kun viikkoja tuli lisää niin jotenkin se havainnoi enemmän asioita ympärillään ja keksi tuon ohituksissa haukkumisen. Nyt ollaan tehty muutama viikko jo töitä sen eteen ja tuntuu että haukkuminen on jo vähenemään päin. Sen verran on kuitenkin haukku herkässä tuolla pojalla, että tuskin siitä ihan hiljaista koskaan tulee saamaan, mutta jotain sinnepäin toivoisin sen tulevaisuudessa olevan. Hassua muuten huomata, että sillaiset asiat jotka tuntuivat vielä muutama viikko sitten tosi rasittavilta, ovat jo oikeastaan loppuneet. Kuten Oivan pureminen. Vielä muutama viikko sitten se oli tosi rasittavaa ja ajattelin, ettei se ikinä lopeta minun nilkkojeni kimppuun käymistä. Nykyisin Oiva puree oikeastaan tosi vähän. Vieläkin kiihtyessään jostain se saattaa tarrata hihaan tai minun pukiessa koittaa repiä sukkia, mutta oikeasti tosi vähän. Vaikka pennut on ihan söpöjä, niin pakko todeta, että onneksi ne eivät ole sitä kovin kauan!

Tällä viikolla meillä alkoi kaksi uutta kurssia, pentujen damikurssi ja perustottelevaisuuskurssi. Molemmat ovat Auran Nuuskujen järjestämiä. Damikurssin ensimmäisellä kerralla treenattiin damin kantamista ja maasta nostamista. Kantamisia ollaan Oivan kanssa tehty jonkun verran ja ne sujuvat mielestäni ihan ok. Nostamisten kanssa olen itse ollut jotenkin huono opettamaan, tai ei olla ylipäätään treenattu niitä erityisen paljon. Siis ihan sillaisia nostoja, joissa dami lasketaan maahan ja koira nostaa sen siitä minulle käteen. Heittojenhan kautta (olen heittänyt parin metrin päähän rakentaakseni innostusta sitä damia kohtaan) se palautus onnistuu ihan ok, mutta kun dami on vain tylsästi paikallaan, asia on ollut eri. Kun alettiin treenata nostamista, sanoin kurssin vetäjälle Maaritille, ettei Oiva varmaan sitä damia nosta. Maarit näytti mallia Oivan kanssa ja kas kummaa, Oiva otti damin maasta suuhunsa ja palautti Maaritille käteen asti! Pitää siis vain luottaa koiraan ja lopettaa itse se kaikki sählääminen. Toki noissa käteen luovutuksissa pitää olla vielä tosi nopea ja napata se dami heti, kun se on lähellä kättä, jotta onnistumisia tulisi mahdollisimman paljon. Huomasin myös noissa luovutuksissa, ettei minulla voi olla toisessa kädessä nameja samaan aikaan. Olen rakentanut Oivalle niin voimakkaaksi namikäden tavoittelun imutusseuraamista varten, että se ei pysty oikein tekemään mitään jos minulla on ne namit kädessä. Enkä voi oikein kieltääkään Oivaa siitä namikäden tavoittelusta, koska se on aika oleellista vielä tässä vaiheessa, kun treenataan seuraamisen alkeita. Tein kurssin jälkeen kotona luovutuksia niin, että merkkasin naksuttimella sen oikean hetken kun dami putoaa käteeni, ja sen jälkeen kaivoin namin taskusta rauhassa. Se tuntui auttavan, ja naksua käyttämällä saan vahvistettua juuri oikeaa asiaa, eli nimenomaan sitä hetkeä kun dami putoaa käteeni, eikä minulla ole liian kiire sen namin kanssa.

Perustottelevaisuuskurssin ensimmäisellä kerralla treenattiin kontaktia ja ohituksia. Ollaan Oivan kanssa käyty hallilla ja treenikenttien laidoilla sen verran, että kontaktin ottaminen muiden koirien ollessa häiriönä sujuu jo tosi hyvin. Sen täytyy kentälle tullessa haukkua varmuuden vuoksi, mutta sitten itse treenatessa se keskittyy jo kivasti. Treenattiin ohituksia ihan arkiseuraamiskäskyllä eli sillaisella löyhällä seuraamisella ja katsekontaktilla minun vasemmalla puolella. Tehtiin ohituksia myös niin, että pujoteltiin muiden paikallaan olevien koirakoiden välistä. Tässä huomasin, että sosiaalinen palkka toimii paremmin kuin nami. Jos annan kesken ohituksen Oivalle namin, se pysähtyy syömään sitä (vaikka ne namit on oikeasti tosi pieniä..) ja sen namin syömisen jälkeen tilanne hajoaa ja se ehtii alkaa tuijotella toisia koiria. Kehuilla ja iloisella äänenkäytöllä tyyliin "hyvä poika, taitava Oiva, vitsi miten hieno, vautsi mikä pentu..." saan sen ohittamaan paljon paremmin ja tilanne ei katkea siihen namin syömiseen. Onko se muuten jotenkin "miesmäinen" juttu, kun ei voi syödä samaan aikaan kuin kävelee? :D Noh, oli miten oli, sitä varmaankin kannattaa käyttää mikä toimii.

Kotona vähemmässä häiriössä ja lyhyemmissä treeneissä ollaan keskitytty enemmän sitten niihin teknisiin juttuihin ja varsinaisten tottisliikkeiden alkeistreeneihin. Työn alla ovat edelleen seuraaminen, sivulletulo, eteen tulo, luoksetulot ja maahanmeno. Varsinkin seuraamiseen haluan korkeaa virettä ja täyttä tekemisen intoa, joten sitä on hyvä treenata sillaisina hetkinä, kun ei olla roikuttu valmiiksi kentällä jo puolta tuntia treenaten kontaktia ja Oiva on jo väsähtänyt hieman. Muutenkin noita teknisiä juttuja on mukavampi treenata vähemmässä häiriössä ja keskittyä siihen "olemiseen" ja kontaktiin sitten noissa kimppatreeneissä. Toki meillä on kotikentälläkin saattanut treeneissä välillä häiriönä olla jonkun kaverin koira, mutta Oiva on häkissä aina väliajat ja pääsee tekemään sitten omalla vuorollaan, kun toinen koira on häkissä tai autossa. Voisin kirjoitella näistä kotitreeneistä toisella kertaa ja laittaa vähän videotakin meidän seuraamistreeneistä. Nyt pitää painua nukkumaan, jotta jaksan panostaa huomisen etäpäivän kunniaksi koulujuttuihin. Laitan tähän alle pari Hannan ottamaa kuvan Oivasta 14-viikkoisena. Mikä ihana tappijalka! Ja Hanna sai mahtavia kuvia!

Nenäeläin <3


14-viikkoa.

 

14-viikkoa.