Oivalluksia seuraamisesta

Onpa muuten siistiä kun voidaan taas treenata ja elää melko normaalisti! Viime viikolla Oiva sai olla vapaana metsässä muutamana päivänä ja  se ei edes sekoillut pahemmin. Ennen vapaaksi päästämistä olen pitänyt remmissä melko kauan, että lihakset lämpenee. Sama homma myös lopussa, otan ajoissa kiinni, että saa palauteltua kunnolla. Ennenhän olen yleensä päästänyt koirat vapaaksi tyyliin suoraan autosta metsän reunalla, mutta koitetaan nyt olla vähän tarkempia. Viikonlopun Oiva vietti Mikaelin kanssa mökillä ja Flora yökylässä anopin luona minun ollessa yötöissä. Flora oli viettänyt laatuaikaa sohvalla ja tehden kaupunkikävelyjä, Oiva taas oli fiilistellyt mökkitunnelmia ja ja odotellut äijiä kalareissuilta.

Perhepotretti.
(c) Anni Partanen

Oltiin tänään metsälenkillä Annin ja Milan kanssa. Oiva pääsi juoksemaan kaverin kanssa piiitkästä aikaa. Viime kerta taisi olla heinäkuussa. Mila valikoitui kaveriksi siksi, koska niiden leikit ovat lähinnä juoksemista, ei sillaista rajua painimista. Toki siinä juostessakin voi vaikka mitä sattua, mutta kai se riski on otettava. En voi pitää Oivaa loppuelämääni remmissä koska pelottaa. Osa lenkistä mentiin remmissä, reilusti alussa ja vielä pidempään lopussa. Hyvinhän se meni ja Oiva ei ole oireillut nyt illalla mitenkään. Otettiin melko paljon kuvia, laitan nyt pari tähän postaukseen ja lisää myöhemmin.

Perjantaina oltiin toista kertaa Koirataidon seuraamisklinikalla. Vitsit kun pitää olla tämmöinen keskittymishäiriöinen. Haluaisin saada mahdollisimman paljon irti näistä kolmesta kerrasta, mutta kun asiaa tulee niin paljon (joskin osittain myös onneksi jo aiemmin tuttua juttua), etten muista enää kaikkea mistä ollaan puhuttu sen puolentoistatunnin aikana kentällä. Varsinkin jos kuunnellessa remmin päässä sattuu olemaan yksi pieni labrakiitäjä, niin keskittyminen jakautuu väistämättä sekä kouluttajan kuunteluun, että koiran hallitsemiseen. Onneksi koiran saa välillä laittaa autoon niin pystyy kuuntelemaan paremmin! Tässä en siis mitenkään vihjaa, että Oiva olisi jotenkin rauhaton, mutta niinhän se on, ettei se oikein vielä osaa "vaan olla". Pitäisi varmaan ottaa tämäkin asia treenilistalle, vaan oleminen. Jos herran mielestä on tylsää, niin voi alkaa haukkua muita koiria tai esimerkiksi hypätä päin Hennan näköä tai tarttua terävillä hampailla Hennan takista. Yleensä siinä kohtaa, kun hampaat on kiinni kohtalaisen uudessa takissa, niin saa jakamattoman huomion. Kätevää eikö? Palatakseni myös tuohon omaan keskittymishäiriöön, niin hirmu kätevää olisi, jos voisi vaikka äänittää kaiken mitä Kaisa sanoo ja kuunnella sitä kotona uudestaan. Haluisin sisäistää kaiken. Toisaalta, ehkä pääpointti että opin jotain joka kerta. Ei kaikkea voi millään muistaa. Vai voiko?

(c) Anni Partanen

Tehtiin Oivan kanssa ensin ihan perusasentoja. Se ei osaa vieläkään sitä käskyä "liki" vaikka olen mielestäni nimennyt sitä jo melko kauan. Olen miettinyt, mistä johtuu ettei se mielestäni opi kauhean nopeasti liikkeiden nimiä. Teenkö liikaa toistoja kerralla ja liian harvoin? En tiedä, olen tainnut aiemmin jo mainita, että mielestäni liikkeiden nimeäminen on jotenkin kauhean vaikeaa varsinkin Oivan kanssa. Jotain teen väärin, mutta mitä? Perusasennoissa apuohjaaja sanoi, kun Oiva suora, siitä palkka. Suurin osa taisi olla suoria, kun muistin itse pitää kriteerin (koiran oikea korva koskettaa jalkaa ja palkka tulee housun sivusaumasta). Ottaisin perusasennossa mielellään Oivan liian eteen, kun se on jotenkin olevinaan niin pieni etten näe sitä.. Tykkään muuten Oivan paikasta sivulla, se tulee lähelle, muttei nojaa minuun. Haluan, että se on sen verran lähellä että tunnen sen. Jotenkin se tiiviimpi seuraaminen näyttää kivalta.

Tänään aiheena oli käsien häivyttäminen. Oivahan on vielä tosi kiinni kädessä, eikä olla tehty sitä häivyttämistä paljoa. Jonkun verran ollaan tehty niin, että minun vasen käsi on kiinni tuossa vasemmassa reidessä ja Oiva katsoo sen ohi ylös ja palkkaan siitä. Tavoite käsien häivyttämisessä olisi se, että kädet voi heilua oikeastaan miten vaan ja koira katsoo tiviisti ohjaajaa kohti (ei välttämättä katsekontaktissa vaan ohjaajan vasenta rintaa/kainaloa kohti). Ensin kädet häivytetään paikallaan perusasennossa ja kun se sujuu, lähdetään liikkeelle. Otin Oivan perusasentoon ja siirsin vasenta kättä sivulle Oivan yläpuolelle. Mitä hitaampi käden liike, sen helpompi koiralle. Kun Oiva piti kontaktin pari sekuntia, palkkasin "jes" ja nami. Autoin jonkun verran oikealla kädellä, pidin sen vatsani lähellä, jolloin Oivan oli helpompi luopua vasemmasta kädestä. Tuntui, että se pääsi jo aika hyvin juonesta kiinni. Tässä voi pikkuhiljaa alkaa liikutella kumpaakin kättä ensin eri aikaan, ja lopuksi samaan aikaan ja koiraa palkataan kontaktista.

Seuraava harjoitus oli jo edistyneempien, mutta kokeiltiin sitäkin. Koira perusasennossa, vasen käsi "oikealla paikalla" sanottiin koiralle seuraamiskäsky ja palkattiin kun koira lähti innokkaasti liikkeelle ja kontakti säilyi. Oivalla ei ole vielä tämä niin vahva, että olisi voinut irrottaa katsetta vasemmasta kädestä ja lähteä seuraamaan. Siispä autoin Oivaa oikealla kädellä, jonka toin vatsan edestä vasemmalle puolelle. Pidin siis myös oikeassa kädessä namia, vasenta kättä koiran yläpuolella ja sanoin käskyn "seuraa" ja palkkasin jos Oiva luopui vasemman käden tuijottamisesta ja lähti liikkeelle katsoen ylös minuun. Jos Oiva tuijotti vasuria, sanoin "höpöhöpö" ja otin uudestaan. Meillä on muuten aiemmin ollut Floran kanssa tuo nyt teit väärin - sana "oho", mutta kun se alkaa samalla kirjaimella kuin Oiva niin olen yrittänyt muuttaa sanaa. Sanon vahingossa välillä oho, mutta pyrin siihen että sanoisin hups tai höpöhöpö tai jotain muuta hoolla alkavaa. Meillä on muuten ollut tuo seuraamiskäsky tähän saakka "seuraa". Nyt kuitenkin kentällä kelailin, että voisin ottaa siihen seuraamiseen ihan saman käskyn kuin sivulle tulemiseen. Eli periaatteessa se sama käsky tarkoittaa aina sitä, että Oiva pysyy/liikkuu minun vasemmalla sivulla oikeassa paikassa, olen sitten paikallani, tai liikun eteen, sivulle tai taakse.

Viimeiseksi kokeiltiin samaa hommaa taka/sivupalkalla. Olisko tästä käytetty sanaa etäpalkkka vai kaukopalkka vai mikä se mahtoi olla? Tätä ei olla koskaan ennen tehty Oivan kanssa, palkka on siis aina treenatessa tullut minulta treeniliivin taskusta. Valitsin palkaksi pallon, koska se on ihana, mutta ei kuitenkaan ehkä niin ihana kuin kipossa oleva ruoka. Vietiin Oivan kanssa pallo kentän sivulle (tärkeää muistaa viedä kentän reunalle, koska joskus myöhemmin kisoissakaan palkka ei voi olla keskellä kenttää) ja sitten otin Oivan noin viiden metrin päähän pallosta perusasentoon. Oiva luonnollisesti kyttäsi pallon perään ja kun se perusasento on vielä niin heikoilla kantimilla, niin autoin sen namikädellä ohjaten sivulle. Siirsin vasemman käden namin kanssa koiran yläpuolelle ja kun Oiva tarjosi kontaktia, vapautin sen pallolle. Oiva ei siis saanut tässä harjoituksessa namia minulta, vaan luopui siitä ja otti perusasenossa kontaktin minuun ja palkkana toimi vain pallo. Tavoite on siis se, ettei minulla ole namia kädessä, mutta se ei nyt ihan vielä onnistu. Yllättävää oli, kuinka nopeasti heti ensimmäisestä kerrasta Oiva hiffasi jutun juonen ja juoksi vapautuksen jälkeen pallolle. Vielä yllättävämpää oli, ettei Oiva lähtenyt rallattelemaan pallon kanssa ympäri kenttää (tätä pelkäsin koska en ollut laittanut liinaa) vaan se tuli suoraan minun luokseni leikkimään pallolla! Miten ihanaa, että se tykkää tehdä mun kanssa! Muutenkin Oiva oli selkeästi parempi kentällä kun oli kerran saanut käydä jo tutustumassa paikkaan. Se ei haistellut läheskään niin paljoa ja keskittyi oikeastaan lähes koko treenin ajan minuun. Erittäin kivat treenit taas takana. Tämän kurssin ekat kaksi kertaa on kyllä on olleet oikein hyvät, jotenkin sitä on alkanut vielä paremmin hahmottaa omia seuraamiseen liittyviä tavoitteita ja saanut kiinni siitä, miten kannattaa treenata jotta niihin tavoitteisiin päästään. Nyt on enää itsestä kiinni, miltä homma alkaa näyttää, Tavoitteena on nyt loppuvuoteen mennessä on saada vihdoin ja viimein sivulletulokäsky nimettyä, vahvistettua perusasennon oikeaa paikkaa ja sitä että ohjaajan sivulla kannattaa olla sekä häivytettyä kädet ainakin paikallaan ollessa ja muutaman asekeleen siirtymissä, Lisäksi aletaan treenata takapään käyttöä pesuvatijumpalla. Tuntuu ettei tuo tiedä ollenkaan takajalkojen olemmassaolosta.

Näillä eväillä siis eteenpäin ja perjantaina vielä kerran kurssille. Huomenna mennäänkin treenaamaan nomehommia, jotta uskalletaan mennä ensi viikolla Tomi Sarkkisen koulutukseen. Onhan noita kesällä jonkun verran treenattu, mutta vähän taukoa tässä välissä on ehtinyt olla sairaslomasta johtuen. Viime viikolla palauteltiin Jennin ja Elmon kanssa hakua ja malttia mieleen, nekin sujui kyllä ihan kivasti. Miten tässä ollenkaan ehtii treenata, kun tekis mieli tehdä niin montaa lajia?

Saatiin kaikki kolme samaan kuvaa. Ihana Mila <3
(c) Anni Partanen

Tänään meillä on hyviä uutisia

Eilisen aamupäivän jälkeen olen lähinnä hyppinyt riemusta. Ehkä enimmäkseen pääni sisällä, en ihan kirjaimellisesti kuitenkaan. Blogin otsikko on lainattu suoraan Jennin blogista, kiitos siitä. Eilen oli tosiaan Oivan sairasloman jälkeinen kontrolli Vettorissa.

Elämäni miehet venailee lääkäriin pääsyä <3
Iphone kuva.

Ensin mentiin ulos ja juoksutin Oivaa. Ei ontumista lääkärin (Mikael Granholm) mielestä. Eikä siis minustakaan ole ontunut ollenkaan. Seuraavaksi mentiin sisälle ja eläinlääkäri tunnusteli Oivan läpi. Ei arkuutta, kipua tai kuumotuksia. Päädyttiin kuitenkin vielä kuvaamaan Oiva, koska haluttiin nähdä onko vasen olkapää muuttunut paremmaksi. Kuulemma Oivan olkapään tilanne on kiinnostanut ihan ulkomailla saakka, kun kuvia on sinne lähetetty konsultointia varten. Heh, kiva omistaa noin lääketieteellisesti kiinnostava tapaus.. Kuvien ottamisen jälkeen päästiin näkemään kuvat itse. Tähystetty kyynärpää parantunut hyvin ja vasemmassa olassakin paranemisen merkkejä. Kaikki siis hyvin! Tässä vielä lausuntoa eiliseltä:

"Klinikalla liikkuu ontumatta. Tunnustellen kyynär/olkanivelissä ei tunnusteluarkuutta, kipupisteitä tai turvotuksia. Otetuissa röntgenkuvissa kyynärnivelten tilanne hyvä, olkapäissä todetaan vasemman olkaluun trochanterissa m. supraspinatuslihaksen kiinnittymiskohdassa muutos. Aikaisempiin kuviin verrattuna luussa runsaasti skleroosia ja kuoppa tasaantunut - merkkejä vaurikohdan paranemisprosessista. Tilanne kaikenkaikkiaan hyvä, siirrytään 2 viikon sisällä vapaaseen liikkumiseen."

Korvat aina luimussa!

Aivan onnesta sekaisinhan tässä olen eilisestä saakka ollut! Niin paljon jännitetty ja murehdittu tuon kanssa ja nyt saatiin vihdoin "terveen paperit". Tuo nyt lainausmerkeissä, koska totuushan on, että jossain vaiheessa tähystettyyn kyynärään alkaa kehittyä nivelrikkoa, mutta ainakin toistaiseksi Oiva on kunnossa. Saatiin lupa alkaa elää normaalia elämää ja vapaaksikin tuo pitäisi parin viikon sisällä päästää (uskaltaako sitä..) Oivalle annettiin myös ensimmäinen Cartrophen pistos. Seuraavan pistän viikon päästä itse. Kyselin myös harrastuksista ja niiden kuluttavuudesta, esim. juuri noista itseä mietityttäneistä pk-puolen isoista hypyistä. Sen verran olen kuitenkin tavoitteellinen, etten pystyisi ehkä ihan täysillä käyttämään aikaani lajiin, josta tietäisin jo valmiiksi ettemme voisi ikinä kisata. Mikään ei ikinä ole tietystikään varmaa, mutta.. Eläinlääkäri oli sitä mieltä, että kyllä voi elää ja harrastaa ihan normaalisti. Toki lihaskunto ja hoikkana pysyminen edesauttavat terveenä pysymistä ja eihän noita esteitäkään tarvitse turhaan hypyttää, eikä vielä pitkään aikaan. Nyt keskitytään talvi kunnon kasvattamiseen ja haetaan lisää lihasmassaa. Sitten Oiva onkin keväällä ihan täydessä kunnossa <3

Kyllähän nämä uutiset ovat ihan valtaisa helpotus. Olen jo tuossa parille ystävälle valitellut, että tämä vuosi on ollut kyllä pahin pitkään aikaan. Oman jalan pahat murtumat heti tammikuun alussa, kesällä perheessä sattunut sairastapaus, Floran kipuilut, heti perään Oivan alkaneet ontumiset. Tuntuu, että koko vuosi on mennyt jotenkin sumussa ja toipuessa vastoinkäymisestä toisensa perään eikä mitään hyvää ole ehtinyt tapahtua. Onhan niitä onnenhetkiäkin ollut, mutta murheet ja suru ovat vieneet suurimman osan ajasta ja ajatuksista vuonna 2014. Oliskohan nyt ainakin hetkeksi kaikki hyvin ja vastoinkäymiset mennyttä aikaa? Toivon todella, että nyt on meidän vuoromme ja aikamme päästä nauttimaan elämästä ilman sen suurempia murheita. Nyt ainakin kaikki tuntuu hyvältä. 

Tämä nokkaeläin tässä on elämäni koira,
vaikka hänestä ei paljon viime aikoina ole kirjoiteltukaan.
Eläkeläisen elämä on vaan niin tasaista <3

Vihdoinkin! Sairasloman loppumista ja tokoa.

Onpas ollut jo erilainen viikko. Oivan kuuden viikon sairasloma päättyi virallisesti viime keskiviikkona. Ollaan kuitenkin lenkkeilty vielä samaan malliin remmissä, mutta lisätty viime päivinä hiukan lenkkien pituutta. Eilen ja tänään taidettiin kävellä 40 minuuttia. Jotenkin on kuitenkin ollut vapautuneempi olo. Kuuden viikon deadline on saavutettu ja Oiva vaikuttaa minusta olevan melko hyvssä kunnossa. Se ei ole ollut jäykkä tai onnuskellut minun silmääni ollenkaan. Sitä on mielessään odottanut sairasloman päättymistä kuin kuuta nousevaa. Toisaalta miten ihmeempiä muutoksia ei olla vielä tehty, vapaaksi Oiva ei pääse vielä pariin viikkoon ainakaan. Pitää ensin pidentää remmilenkkejä rauhassa. En halua sen rikkovan itseään heti ekaa kertaa vapaana ollessaan, koska se on niin ylienerginen.

Oiva pukeutuu pinkkiin, koska lainailee Nöfön pantoja.

Sairasloman päättymisen kunniaksi ollaan oltu useampana päivänä treeneissä muualla kuin omalla "kotikentällä" ja myös muiden seurassa. Keskiviikkona käytiin Auran Nuuskujen kisaavien treeniryhmässä hengailemassa. Treenien teemana oli zeta, joten varsinaista zetaa emme luonnollisestikaan treenanneet, vaan lähinnä hengailimme häiriössä, teimme maahanmenoja sivulletuloja. Keskiviikkoaamuisen remmiräyhäepisodin (lenkillä kapeassa kohtaa tuli yllättäen vastaan tipsu, joka jumitti siinä eikä päästy ohi muualta kuin ahtaasta paikasta ja Oiva alkoi räyhäämään ja repi itsensä irti pannasta etc..)  jälkeen fiilikset treenikentällä varmaan kymmenen muun koiran sekaan menemisestä eivät olleet kovin hyvät. Yllättäen tyyppi käyttäytyikin ihan koiriksi ja taisi ehkä vain kerran haukahtaa toiselle koiralle. Niin se on vaan ehdollistunut treenikenttään. Sielä ihan ok olla monta koiraa, kotona yksi vastaatulija voi olla liikaa. Torstaina alkoi meidän kokoaman tokotreeniporukan hallivuoro Doxxilla. Tai itseasiassa se alkoi jo viikko sitten, en vain töiden takia päässyt ensimmäisellä kerralla paikalle. Oiva on ollut Doxx-areenalla viime talvena pari kertaa, silloin se oli ehkä 10 viikkoinen. Tyyppi käyttäytyi hallillakin ihan kivasti. Naksuttelin kontaktia ja maahanmenoja, tehtiin parit kapulan nostot ja luoksepäästävyys. Toisella puolella kenttää treenasi yksi tai kaksi koiraa. Kerran Oiva pääsi karkaamaan, kun luotin siihen hieman liikaa ja remmi oli maassa. Toisella puolella kenttää treenanneen Kodan vinkupallo taisi olla pikkaisen liian kiinnostava. Muuten Oiva teki mielestäni kivasti mun kanssa, mitä nyt kapulan nostoissa meinasi olla sen verran hyvät hajut ettei meinannut malttaa. Pistin Oivan istumaan, kapulan sen eteen ja pyysin nostamaan. Nosti ekat kaksi kertaa hyvin, olisi pitänyt lopettaa siihen. Piti kuitenkin vielä hinkata ja sitten tapahtui tuo paikalta poistuminen ja sitten meni vähän sähläämiseksi. Noh, ensi kerralla viisaammin. Odotteluajat häkissä eivät olleet kauhean hiljaisia. Varsinkin kun kontaktin ja maahanmenojen jälkeen leikitin sitä ekaa kertaa kuuden viikon jälkeen vähän repimisleikillä ja sitten laitoi häkkiin. No tietty toinen oli siinä vaiheessa ihan nosteessa! Treenien jälkeen tehtiin vielä palauttelukävely kolmen muun koiran kanssa ja Oiva käveli itseasiassa ihan kivasti. Kyllä se sitten vaan toisinaan osaa!

Perjantaina alkoi Koirataidon seuraamisklinikka, jonne ilmoitin Oivan jo alkusyksystä. Seuraamisklinikkaan kuuluu treenejä 3 x 1,5 h ja teemana nimensä mukaisesti seuraaminen. Meillähän on seuraaminen ihan alkutekijöissään vasta. Olen jotenkin nostanut omat odotukset seuraamisen näyttävyydestä niin korkeiksi, että olen vähän niin kuin vältellyt sen opettamista. Kauheen järkevää ja loogista eikö niin? Kerroin aluksi meidän tilanteesta, ylienergiasta ja remmissä kyttäämisestä ja haukkumisesta. Sain ohjeeksi tulla kentälle rauhassa naksutellen kaikesta, mitä Oiva kyttää. Onko tämä nyt sitä vastaehdollistamista sitten? Tuntui ainakin toimivan, se pääsi aika nopeasti juoneen kiinni, "kun näen jotain jänskää äiti antaa palkkaa". Treenikenttä oli sillainen ratsastuskentän tyyppinen ja siihen tarkoitukseen sitä varmaan käytetään myös. Kentän pohja tuntui olevan häiriönä vähän liikaa ja meinasi mennä koko treeni ihan nuuskutteluksi. Ihan ekaa kertaa oltiin tuollaisella alustalla, joten ei kai se ihme ole. Koitan alle vähän koota mitä tehtiin. Toivottavasti edes osa on vähän sinnepäin mitä Kaisa opetti, tuli niin paljon asiaa etten mene takuuseen ymmärsinkö kaiken ihan tismalleen oikein! 

Puhuttiin aluksi toko ja tottisseuraamisen eroista. Tottisseuraamisessa koiralta odotetaan  korkeampaa virettä kuin tokossa. Oikea tekniikka on tokossa tärkeämpää. Oiva osaa tällä hetkellä tulla sivulle takakautta kiertäen käskyllä "sivu". Nyt olen kuitenkin myös alkanut opettaa sitä tulemaan sivulle suoraan edestä käskyllä "liki". Tehtiin ensin koulutuksessa perusasentoja ja panostettiin suoruuteen ja palkan oikeaan antamiskohtaan. Avustaja katsoi takaa oliko asento suora ja sitten kun oli sai palkata. Itse pitää kiinnittää huomiota, että palkka tulee selkeämmin housun sivusaumasta, jolloin Oivan oikea korva koskettaa jalkaani. Tällöin myös koko perusasento on suora. Olen aiemmin antanut palkan edempää, oman vasemman reiden edestä ja tällöin Oivan asento on ollut kaulasta minua kohti kiertynyt ja samalla kun se on kiertynyt minua kohti myös sen takapuoli kellahtaa helposti vasemmalle. Tälläinen vino perusasento ei ole ergominen (heiteltiin siellä vitsiä esim. hyvästä hoitosuhteesta fyssariin päin mikä on kyllä ihan totta) ja siksi koira kannattaakin opettaa niin, että sen rinta osoittaa suoraan eteenpäin ja että sen oikea korva koskettaa ohjaajan jalkaa, ei oikea poski. Lisäksi pitää muistaa oma ryhti, ei saa olla selkä kumarassa koiraa kohti taipuneena. Tehtiin perusasennossa useampia toistoja. Kokeneemmat koirakot liikkuivat askeleita eri suuntiin ja koiran piti säilyttää oikea perusasennon paikka, me tehtiin askelta eteenpäin. 

Lisäksi tehtiin jännitettä ennen perusasentoa. Seuraamiseen saadaan oikeaa mielentilaa tekemällä ennen aloittamista jännitettä, pysähdytään paikoilleen, hengitetään tiheämmin ja ollaan jännityneitä/innoissaan, sitten pyydetään koira perusasentoon ja tehdään uusi jännite josta vapautetaan koira ja palkataan hyvin. Jännitteellä haetaan koiralle fiilistä "kohta seurataan, kohta kohta kohta" jolloin koira on seuraamiseen lähdettäessä korkeammassa vireessä. Lopuksi tehtiin vielä kisamainen seuraamisen aloitus, jossa jokainen meni yksitellen kentän keskellä, kouluttaja Kaisa laski kymmenestä alaspäin. Laskemisen aikana tehtiin jännitettä ja kun oli laskettu nollaan lähdettiin seurauttamaan käskyllä, josta askeleen jälkeen vapautus ja hurja leikkipalkka lopuksi. Olinpas muuten tosi hölmö, kun minua jännitti niin paljon. Olihan se aika sähläämistä koko puolitoistatuntinen kun minua jännitti ja koiralle oli liikaa häiriötä, mutta kai se siitä pikkuhiljaa. Toista koirakkoa avustaessa oppi myös hyvin, kun pystyi keskittymään itse tehtävään sähläävän koiran sijasta. Lopuksi saatiin kotiläksyksi vahvistaa suoraa perusasentoa peilin kautta asennon suoruus tarkastaen, opetella palkkaamaan oikeaan kohtaan ja tehdä perusasentoja pesuvadin ympärillä niin, että otetaan pientä asekelta jommalle kummalle sivulle ja koira säilyttää paikkansa. 

Treenin lopuksi tulin vielä Oivan kanssa käymään kentällä kahdestaan. Ajattelin, että ensi kerralla kentällä oleminen voisi olla aavistuksen helpompaa, jos Oiva saisi tutustua rauhassa kenttään. Annoin Oivan nuuskutella kentän ympäriinsä ja käydä tsekkaamassa joka nurkan. Lopuksi vielä leikittiin kahdella narulelulla. Jo tuolla Facebookin puolella hehkutin, kuinka sitä voikaan pieni koiranomistaja tulla onnelliseksi niin kivasti leikkivästä koirasta. Toinen oli aivan täynä intoa ja taistelumeininkiä. Jopa siinä määrin, että menin siinä leikin tiimellyksessä niin jalat solmuun, että kaaduin sinne kaiken hiekan sekaan. Oiva ei ollut minun kaatumisesta moksiskaan, ei edes irroittanut narusta vaan jatkoi repimistä minun ollessa maassa. Aiemmin taisi olla jonkun kanssa puhetta, että sairasloman aikana leikki saattaa kärsiä, kun ei voi leikittää koiraansa samalla tavalla kuin normaalisti ja joutuu kieltämään kaiken kivan ja riehakkaan. Ainakin näiden parin leikkikerran perusteella voisin sanoa, että meillä kävi toisin päin. Aiemmin Oiva ei ollut kovin kiinnostunut repimisleikeistä, vaikka harjoiteltiinkin leikkimistä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Onko se ehkä tässä pitkän sairasloman aikana jotenkin kypsynyt ja sen taistelutahto ehkä kehittynyt tai kasvanut? Ehkä tuon parin kerran jälkeen ei kannata tehdä mitään syväluotaavaa analyysiä, mutta tältä minusta nyt tuntuu. Aika näyttää. Kotimatkalla olin suorastaan ihan liikuttunut kuinka hienosti Oiva leikki. Teki mieli soittaa jollekkin treenikaverille ja hehkuttaa miten hieno Oiva oli. Varsinainen treeni ei mennyt ehkä ihan putkeen ja meillä on sata asiaa opeteltavana, mutta oli niin siistiä miten toinen oli ihan messissä häiriöstä huolimatta. 

Jotenkin sitä on nyt pitkästä aikaa onnellinen fiilis, kyllä tässä on oltu ihan tarpeeksi masentuneita jo monta viikkoa. Ainakin minä. Huomenna on sairasloman jälkeinen kontrolli. Saa nähdä kuinka tehokkaasti eläinlääkäri palauttaa maan pinnalle, toivon vain ja ainoastaan hyviä uutisia. Kai sitä pitää koittaa nukkumista. Onneksi lääkäri on jo kahdeksalta aamulla niin ei tarvitse kauaa jännittää. Eipä taaskaan muuten ollut mitään kuvia, pari instagramissa ollutta kuvaa siis tekstin seassa! Meitä voi muuten seurata siellä nimellä oivallista_elamaa ;)

Käytiin Annin ja Milan kanssa Kupittaalla kävelyllä.
Ei saatu koiria samaan kuvaan joten otettiin vaan tälläisiä
kivoja poseerauksia..