Karhunpoika sairastaa

Otsikossa olevan lastenlaulun sanat ovat soineet päässä aamusta asti. Tänään olikin vähän kurjempi päivä. Aamulla kun heräsin, ensimmäinen ajatukseni oli, että ihme juttu ettei Oiva ole yöllä herättänyt kertaakaan. Noh, olihan sillä eilen aika rankka päivä, kun Elmo veli ja omistajansa Jenni olivat meillä treenaamassa sekä lenkkeilemässä, ja illalla Oiva näki vielä Hannan kelpiepoika Nooan ensimmäistä kertaa. Nousin ylös ja tietysti Oiva ja Flora siinä kohtaa heräsivät. Välittömästi huomasin, että Oivan toinen silmä oli muurautunut umpeen ja rähmi älyttömästi. Tietysti ajattelin, että onpa ärhäkkä silmätulehdus ja varasin heti eläinlääkäriajan Turun Vettoriin, jossa ollaan käyty rokotuksillakin. Sain ajan alkuiltaan. Yritin vähän tutkailla silmää, mutta aika heikolla menestyksellä, joten päätin jättää sen eläinlääkärin tehtäväksi. Oiva nukkui lähes koko aamupäivän ja koitti hereillä ollessaan raapia silmäänsä, jota piti lähes koko ajan kiinni. Ei suostunut edes ulos lähtemään kuin pikaisesti pissalle ja taas piti päästä nukkumaan. Ajattelin, että jopas on silmätulehdus vienyt vedon pois pennulta. 

Lääkäriin Oiva suostui lähtemään kohtalaisen reippaasti. Lääkäri tutki pennun läpi ja katsoi silmää. Pian hän jo totesikin, että silmän sarveiskalvossa on haavauma ja siihen on lisäksi tullut tulehdus. Olin ihan ihmeissäni. Mistä siihen nyt on haava voinut tulla ja miten en muka ole sitä ollenkaan huomannut että niin on tapahtunut ja entä lähteekö siltä nyt näkö! Lääkäri rauhoitteli, että monesti jää arvoitukseksi mistä haava on  tullut ja näkökykyyn ei pitäisi tälläisen pienen haavauman vaikuttaa, kun nyt heti hoidetaan. Pähkäilin siinä sitten, että ehkä se on mennyt velipojan kanssa riehuessa ja ei ole edes kerinnyt kiljaisemaan, kun on ollut niin täpinöissään leikkimisestä. Koko ajan olen pelännyt, että koska kissa saa kyntensä pennun silmään, mutta nyt ne eivät ole edes kissan kanssa ottaneet yhteen. Saatiin lääkäristä antibioottisilmätipat ja kipulääke, koska silmä on varmasti todella kipeä. Tarkistuskäynti on sitten 16-viikkois rokotuksen yhteydessä reilun viikon päästä. Silmän pitäisi eläinlääkärin mukaan parantua entiselleen, mutta pieni arpi siihen voi jäädä. Hyvin pieni riski on olemassa, että sarveiskalvoa pitää jotenkin operoida rauhoituksessa (?), mutta se on kuulemma harvinaista tälläisessa tapauksessa.

Heti eläinlääkärin jälkeen lähdin itse Varsinais-Suomen kennelpiirin vuosikokoukseen ja Oiva jäi kotiin nukkumaan. Kun kotiuduin parin tunnin päästä, Oiva oli jo huomattavasti pirteämpi (kipulääkkeen ansiosta..) ja piti silmää jo auki. Nyt pistetään tippoja loppuviikon ajan kuusi kertaa päivässä ja ensi viikosta lähtien neljä kertaa päivässä. Toivotaan, että selvittiin säikähdyksellä ja silmä paranee. Meinasin muuten alkaa lukea kaikenlaisia keskustelupalstoja koirien sarveiskalvon haavaumista, mutta pian totesin ettei kannata. Sieltä löytyy kyllä kaikkia kauhutarinoita silmien sokeutumisesta yms, joita ei nyt huvita lukea. Varsinkin kun eläinlääkäri vaikutti ihan optimistiselta silmän paranemisen suhteen! Flora on suhtautunut kovin huolehtivaisesti Oivan kipeänä olemiseen, aamulla olisi kauhean mielellään nuollut silmät puhtaaksi, jos en olisi kieltänyt pöpöjen pelossa.. Nukkuneetkin ovat vierekkäin <3

Pienen reppanan kipeä silmä :( 

Mökillä

Tässä postauksessa palaan vähän taaksepäin. Viikkoon kahdeksan jos tarkkoja ollaan. Olin juuri saanut kipsin pois jalastani, ja voi sitä vapauden tunnetta! Vaikka vielä tarvitsin toki keppejä ja kävely oli vaikeaa, silti oli melkoisen kevyt olo ilman sitä kamalaa kipsiä. Sitä tunnetta, kun saa kipsin pois jalastaan, on todella vaikea kuvailla. Sen näköjään voi tietää vasta siinä kohtaa, kun on itse joutunut elämään kipsin kanssa kuusi pitkääkin pidempää viikkoa. 

Kipsin poiston ja hiihtoloman kunniaksi lähdettiin mökille Uuteenkaupunkiin Mikaelin, siskoni Annin ja hänen avokkinsa Jessen kanssa. Oli ihanaa päästä pois kaupungin hälinästä täydelliseen hiljaisuuteen järven rantaan! 

Oiva (9 vko) ja Mila tutustuvat. 

Mukaan meidän ihmisten lisäksi lähti kolme koiraa, meidän Oiva (tuolloin 9,5 viikkoa) ja Flora sekä Annin silloin noin seitsemän kuukauden ikäinen shelttityttö Mila. Ennen mökille lähtöä Oiva ja Mila saivat tavata toisensa pari kertaa ja tapaamiset sujuivat ongelmitta, joskin aika vauhdikkaasti. Flora olikin tottakai jo ennestään tuttu Milalle, ja nehän ovat (melkein) alusta saakka olleet hyviä kavereita. Matkaan lähdettiin Annin pienehköllä autolla, ja yllätävän hyvin yhteen autoon mahtui neljä ihmistä ja kolme koiraa sekä tietysti kaikki tavara. Oiva nukkui oikeastaan koko tunnin ajomatkan. 

Perillä koirilla oli tilaa juosta ja niitä pystyikin pitämään todella hyvin vapaana, koska mökki on rauhaisalla paikalla ja naapuriin on matkaa. Jos Oiva ja Mila olisivat saaneet valita, ne olisivat varmaan riehuneet lähes koko ajan. Jouduttiinkin jonkin verran rajaamaan koiria ja katsomaan, että ne myös välillä nukkuvat. Oiva väsyi kuitenkin pikkupentumaiseen tapaansa usemman kerran päivässä niin, että se vain sammui kesken leikin mökin lattialle. Sähäkällä ja vanhemmalla Milalla olisi tietysti virtaa riittänyt kauemmaksikin aikaa, mutta yllättävän hyvin se antoi Oivan nukkua. Flora tyytyi katselemaan näiden kahden touhua lähinnä sivusta (sohvalta) ja ulkonakin sillä oli ihan omat touhunsa. Öisin nukuttiin eri huoneissa, muuten varmaan olisi ollut jo liikaa vauhtia! Kiva reissu ja mukavaa, että Oiva ja Mila pärjäsivät niinkin hyvin yhteen. Tulevaisuudessa ne tulevat kuitenkin viettämään paljon aikaa yhdessä! 

Ei päätä eikä häntää ja kahdeksasta jalasta kaksi maassa :D 

Yllä ja alla olevat kuvat kertovat melko pitkälti kaiken mökkireissun meiningeistä!

Kaikki kuvat yllä (c) Anni Partanen.

Loppuun vielä kuva Milasta ja Florasta

Päättämisen sietämätön vaikeus

Oltiin perjantaina Vanton tilalla treenaamassa tokoa Janinan ja Sannan kanssa. Olin kyseisessä paikassa ensimmäistä kertaa ja siellä lämpimässä hallissa oli oikein kiva treenata. Minulla oli molemmat koirat mukana. Flora sai tehdä luoksetuloja, seuraamista, merkkiä ja liikkeestä istumisia. Oiva sai leikkiä saalisleikkiä, kantaa damia, tehdä pentuluoksetuloja ja harjoitella sivulle tulemista/olemista. Kivat treenit, iloa ja onnistumisia! Erityisen tyytyväinen olin, kun sain Oivan luopumaan viime hetkellä, kun se pääsi livahtamaan remmi perässään treenikaverin koiran luokse. Tosin en tiedä oliko kyse siitä, että se lopulta totteli minun luoksetulokäskyä vai siitä, ettei se uskaltanut kuitenkaan mennä ihan ison valkoisenpaimenkoiran iholle..? Niin tai näin, luokse se tuli. Me oltiin varattu kaksi tuntia aikaa ja saatiin rauhassa treenailla ja pitää kahvipaussikin välissä ;)

Tässä sanon "merkki!", huomaatteko suun asennosta ja siitä, että Flora on juuri lähdössä? Kuva: Janina Rand

Hyvät treenit juu. Huomaan vain taas että minulla on ongelma. En osaa tehdä päätöksiä ja olla suunnitelmallinen. Yleensä pyrin siihen, että suunnittelen treenit valmiiksi, jotta niissä olisi sitten varsinaisessa treenitilanteessa mahdollisimman paljon järkeä ja että niistä oikeasti olisi jotain hyötyä. Nyt kuitenkin taas lankesin siihen, että ajelen hallille kauheassa kiireessä ja lopulta kun ehdin paikalle, minulla ei ollut hajuakaan mitä sitä tekisi. Floran kanssa sillä ei periaatteessa enää ole väliä, meillä ei ole sen suurempia tavoitteita ja höntsätokoillaan koiran fiiliksen mukaan. Se on kuitenkin periaatteessa jo eläkkeellä. Toisaalta sen tarpeeksi korkean vireen ylläpitämiseksi olisi sillekin hyvä tehdä lyhyitä ja ytimekkäitä treenejä joissa ei olisi liikaa aikaa hengailla ja laskea virettä. Toisina päivinä haaveilen vielä, että startattaisiin ensi kesänä Floran kanssa tokon voittajaluokassa (jättämällä väliin hyppy, jota en nivelrikkoisen kanssa enää tee), toisina taas ajattelen, ettei enää kisata.

Vauhdilla merkille! Kuva: Janina Rand

Kiva kuva, mutta mitä meni vikaan Floralla? Ja miksi tuo kosketusalusta on noin kaukana merkistä?! Kuva: Janina Rand

Oivalle olisi sitten taas mielestäni erityisen tärkeää pitää treenit vauhdikkaina ja lyhyinä hetkinä, joissa pidetään kivaa minun kanssa eikä kyllästytä missään välissä. Sitten kun se treenitilanne tulee, olisi erittäin tärkeää, että minulla olisi selvät sävelet siitä mitä tehdään ja miten tehdään. Tuntuu, että koko kaksi tuntia meni hallilla nyt siihen, että jahkailin tekiskö luoksetuloa ja jos niin miten, entä se sivulle tulo, mitä sen kanssa nyt kandeis sitten tehdä? Ennen pennun tuloa luulin, että minulla on selvät sävelet miten alan mitäkin asiaa opettaa ja missä järjestyksessä, mutta en tiedä missä ihmeen kuvitelmissani onnistuin niin ajattelemaan. Toisaalta eihän kaiken tarvitse olla valmiiksi päätettyä ja asiat täytyy tehdä tottakai sen mukaan mistä pentu tykkää ja mikä sille sopii, mutta ei varmaan olisi pahitteeksi olla vähän määrätietoisempi ja järjestelmällisempi välillä. Koiraakin voisi helpottaa jos itse tietäisin mitä ollaan tekemässä. Onnistun tässä toisinaan, toisinaan taas en. Lopulta ne treenit olivat Oivankin kanssa oikein kivat, kunhan vain ennen sen häkistä ottamista päätin mitä tehdään. Hyvä on olla myös treenikaveri, joka huomauttaa (kun ei aina itse huomaa), jos alat ahnehtimaan ja tekemään liian vaikeita juttuja tai liikaa toistoja. Kiitos Janina!

Jee me leikitään! Kuva: Janina Rand

Mikä valtavan hieno damin kantaja! Kuva: Janina Rand

Enimmäksen ollaan treenailtu sisällä kotona tai ulkona läheisellä kentällä. Olen saattanut ottaa ennen lenkkiä kentällä pienen tottishetken ja sitten lähteä metsään. Oivan kanssa ollaan nyt treenattu sivulle tuloa, luoksetuloa, noutamista, istumista, maahanmenoa ja eteen lähetystä. Kaikkea tietysti leikin varjolla ja pienissä osissa. Olen ajatellut, etten nimeä vielä kauheasti mitään liikkeitä sille. Vasta kun se tekee esimerkiksi maahanmenon tai sivulletulon teknisesti oikein, liitän siihen käskysanan. Tavoitteena olisi opettaa asiat heti alusta oikein. Varmaan ihan kaikessa se ei onnistu, mutta toivottavasti niitä voi sitten korjailla ja opettaa uudelleen jälkikäteen. Helpommalla vain pääsisi, jos pitäisi opettaa jokainen asia vain kerran. Sitten pitäisi vielä päättää mikä on oikein, mikä on kriteeri missäkin asiassa ja miltä haluan liikkeen lopulta näyttävän? Esimerkiksi seuraamisen paikka. Tänään puhuttiin siitä tkk:n treeneissä. Olen katsellut netistä tottisvideoita ja koittanut selkeyttää itselle miltä haluaisin seuraamisen näyttävän (hyvä vinkki eräältä kouluttajalta tuo videoiden katselu). Niitä videoita katselemalla saa vähän kuvaa, miltä se seuraaminen voisi oikeasti joskus hamassa tulevaisuudessa näyttää ja myös millaista en haluaisi sen olevan. Sama asia esimerkiksi maahanmenon kanssa, miten opetan sen teknisesti oikein? Tällä hetkellä treenataan sitä ns. hissinä, eli koira laskeutuu seisomisesta alas tassut paikallaan maahan. Luulisin, että se on nyt kaikkein järkevintä. Kuulostaa ehkä jonkun mielestä totiselta miettiä nyt jo kaikkia tälläisiä juttuja kun pentu on noin pieni, mutta minusta se on erittäin tärkeää. Tavoitteena on kuitenkin tulevaisuudessa harrastaa ja kisata ainakin tokossa ja toivottavasti myös jossain pk-lajissa (ja tietysti myös vepessä), joten tottis pitäisi olla hyvin hallussa. En aio kuitenkaan oikeasti pitää mitään kiirettä. Oiva saa rauhassa kasvaa, eikä sen meidän tarvitse valioitua missään lajissa ainakaan nuorena, vaikka se tuntuukin välillä olevan hieman "in". Korjatkaa, jos olen väärässä. Mutta kuitenkin, kun tehdään niin tehdään sitten alusta saakka oikein kaikessa missä osataan.

Ohikiitävä epätarkka pallomies <3 Kuva: Janina Rand

Ainoa pidempi treeni meille on tullut sunnuntaisin Turun käyttökoirakerhon tottiksissa. Sielläkin lopetin ekalla kerralla 40 minuutin jälkeen. Tänään kun oltiin treeneissä toista kertaa, niin taisi mennä vähän hengailuksi. Toisaalta onhan sekin tärkeää, että pentu oppii pikkuhiljaa myös "vain olemaan". Sitä odottelua kun tulee olemaan valitettavasti varmaan lajissa kuin lajissa. Oiva on harjoitellut myös olemaan häkissä hallilla ja toivonkin sen oppivan rauhoittumaan häkissä missä vaan ollaankin. Aika hyvin se jo osaa olla siellä, välillä saattaa haukkua tai vinkua, mutta mielestäni ei kuitenkaan mitenkään älyttömästi. Häkkiharjoittelu aloitettiin ensin kotona niin, että Oiva laitettiin sinne sen ollessa jo valmiiksi väsyneempi tai se sai esimerkiksi ruokansa tai luun häkkiin. Aluksi ajat häkissä olossa olivat lyhyempiä ja pikkuhiljaa pidensin niitä.

Hieno sivu! Kuva: Janina Rand

Vitsit, ollaan menossa 5.4 Mia Skogsterin pentuseminaariin Veikkolaan Oivan veljen Elmon omistajan Jennin kanssa. Odotan kyllä seminaaria todella innoissani! Siellä käsitellään juuri niitä asioita joita tässä on nyt tullut mietittyä. Miten hyödyntää pennun ensimmäinen ja koulutuksellisesti tärkein vuosi hyvin, mitä liikkeitä kannattaa opettaa jo nyt ja mitä myöhemmin. Miten luodaan oikeaa tunnetilaa tottikseen ja hyvää suhdetta koiraan ja miten koiraa motivoidaan työskentelemään ohjaajan kanssa. Odotan oppivani seminaarissa paljon uusia juttuja ja kuulemaan kertauksena jo joitain oppimiani asioita.

Mikä vallan mainio pikku Oiva ja leikki! Kuva: Janina Rand

Taidanpa tästä lähteä kirjoittamaan treenipäiväkirjaa ja tekemään suunnitelmia ja päätöksiä tulevien treenien suhteen. Lupaan päättää ennen nukkumaan menoa opetanko Oivan tulemaan sivulle suoraan edestä vai takakautta kiertäen ;)

Ensimmäiset pentuiluviikot

Oiva on ollut meillä nyt reilut viisi viikkoa. Aika on mennyt huiman nopeasti. Katselin noita pikkupentukuvia, onpa se muuttunut paljon jo muutamassa viikossa. Pennun kehitys tässä iässä on tosi nopeaa. Nyt sitä ajattelee, että voisihan se jo kasvaakin, mutta ehkä sitä myöhemmin tulee kaipaamaan näitä pentuaikoja. Pitää siis nauttia täysillä vielä kun se on tuollainen pikkuinen!

Elämä Oivan kanssa lähti hyvin käyntiin. Ensimmäiset pari viikkoa se lähinnä nukkui. Itselle tuli ihan yllätyksenä kuinka paljon se pentu nukkuukaan! Tai kyllä sen nyt tiesi ja selväähän se on, että pieni pentu nukkuu paljon, mutta välillä saatoin silti käydä vilkaisemassa hengittääkö se.. Välillä se tietysti heräsi syömään ja ulkonakin käytiin parin tunnin välein. Onneksi muutimme juuri ennen pennun tuloa uuteen asuntoon, jossa on pieni takapiha. Pennun sisäsiistiksi opettaminen onkin ollut mielestäni kohtalaisen helppoa, kun sen pystyy päästämään niin nopeasti ulos. 

Väsyneen näköinen, mutta onnellinen pennun omistaja.

Floran ja Oivan yhteiselo alkoi ensimmäisenä iltana aikamoisella rähinällä, Floran puolesta siis. Ehdin jo ajatella, että eikö se hyväksykään pentua, kun parin ensimmäisen päivän aikana Flora kertoi hyvin kovaäänisesti Oivalle jos se meni vähääkään liian lähellä. Luulen että Floran piti vain heti alussa tehdä Oivalle rajat selväksi. Jo parin päivän jälkeen onnistuin kännykällä nappaamaan niistä alla olevan kuvan. Tosin noin lähekkäin ne taisivat ajautua vahingossa! Päivä päivältä Flora on alkanut paremmin sietää Oivaa lähellään ja nyt ne saattavat jo nukkuakin vierekkäin! Toki tätä tapahtuu vain silloin, kun arvon prinsessa sattuu nukkumaan lattialla eikä sängyssä tai sohvalla ;) Oikeastaan olen ollut Floraan erittäin tyytyväinen. Se on osoittanut olevansa pennun suhteen reilu eikä komentele sitä turhaan. Sen oma raja on toisina hetkinä aika suuri ja taas toisinaan se saattaa päästää pennun ihan iholle. Se varoittaa kuitenkin aina murisemalla, joten Oivan on helppo tietää millä tuulella Flora on. 

Oiva <3 Flora

Kissaan tutustuminen ei ollutkaan niin helppoa kuin olin ajatellut. Oivalla ja veljillä oli ollut synnyinkodissaan Alavudella kaverina kissoja, joista yksi oli nuori ja se leikki pentujen kanssa. Tietysti kun Oiva kotiutui meille ja näki ensimmäisiä kertoja kissan, se luuli että tämänkin kanssa voi leikkiä kivoja jahtaamisleikkejä. Meidän Rolle 14-vuotta ei suinkaan tälläisestä innostunut vaan juoksi karkuun sohvan tai sängyn alle aina kun ehti. Ja jos ei ehtinyt, se näytti kyntensä ja läimi Oivaa minkä ehti. Yleensä ehdittin näihin tilanteisiin aika hyvin lopettamaan Oivan touhut, mutta on Rolle pari kertaa ehtinyt iskeä kyntensä Oivan poskeen. Onneksi mitään pahempaa ei ole sattunut ja Oivan silmät ovat välttyneet kynsiltä. Rolle tulee kyllä hyvin toimeen koirien kanssa ja pitääkin niistä, mutta jahtaaminen ei sille sovi. Nykyään Oiva osaa jo kohtalaisen hyvin jättää Rollen rauhaan ja vain saadessaan hepuleita se saattaa rynniä kissan perään. Tässäkin on vain pitänyt alusta saakka määrätietoisesti poikkaista kaikki leikki/jahtaamisyritykset ja tarjota Oivalle vaihtoehtoista tekemistä kissan retuuttamisen sijaan. Hiljaa hyvä tulee! Rolle raukalla on ollut ehkä elämänsä stressaavimmat viisi viikkoa, mutta eiköhän sekin tuosta toivu. 

Ensimmäisen viikon aikana oleskeltiin Oivan kanssa lähinnä kotona eikä käyty kotinurkkia pidemmällä. Toisella ja kolmannella viikolla alettiinkin sitten jo enemmän miettiä pennun sosialistamista erilaisiin paikkoihin ja käytiin esimerkiksi Kaarinan ja Turun keskustassa. Ensimmäinen reissu tehtiin Kaarinan Mustiin ja Mirriin. Eläinkauppa oli toki vallan ihana paikka kaikkine hajuineen ja kaupantäteiteen (niiltä sai namia).

Turun keskustaan matkustimme bussilla. En itse omista tällä hetkellä autoa ja onkin tärkeää, että Oiva oppii kulkemaan rauhallisesti bussissa. Bussimatka ei aiheuttanut oikeastaan mitään reaktiota Oivassa. Se oli kuin oltaisiin aina bussissa istuttu. Toki se katseli bussiin tulevia ja poistuvia ihmisiä uteliaana, mutta istui kuitenkin tosi hienosti jaloissani bussin lattialla. Kaupungilla ollessa Oiva osoitti heti olevansa reipas ja rohkea. Jopa Hansakorttelissa pentu kulki häntä pystyssä innoissaan mitään pelkäämättä. Ihmisten perään se pyrki hieman, mutta kun niitä oli tarpeeksi ympärillä niin sekin unohtui. Palkkasin Oivaa namilla vierellä kulkemisesta ja katsekontaktista. Kävimme kahvilla Arnoldsilla ystäväni Nooran kanssa ja sillä välin Oiva ehti nukahtaa pöydän alle keskelle Hansan vilinää. 

Rentoa menoa Hansassa

Yllämainittujen lisäksi ollaan käyty pariin otteeseen kyläilemässä tuttujen luona ja Oiva on ollut mukana esimerkiksi barffikaupassa. Mökilläkin oltiin hiihtolomalla, mutta taidan laittaa siitä myöhemmin kuvia ja kertomusta. Tallilla ollaan käyty kerran katsomassa hevosia. Ne olivatkin vähän jännittäviä, mutta eihän se ihme ole, pieni pentu ja valtavat hevoset! Pelottavinta Oivan mielestä oli ehkä se, kun minä talutin hevosta ja O sai tyytyä katselemaan vierestä Elinan kanssa. Tallille on tarkoitus käydä vielä, jotta Oiva tottuisi mahdollisimman hyvin hevosiin. Itsellä kun on vieläkin haaveena se omassa pihassa asustava suomenhevonen. Sitten joskus kun on se oma iso piha! Hallillakin (Doxx-areena) ollaan käyty muutama kerta. Tiistaina treenattiinkin siellä jo vähän.

Meidän pentuaikaa ja eri paikkoihin sosialistamista on varjostanut oma terveys. Minulta murtui nilkka tammikuun alussa ja ensimmäisen viikon pennun kanssa vietin jalka kipsissä. Kipsin poiston jälkeen meni aikaa ennen kuin kykenin kävelemään täysin ilman keppejä. Jalan kipuilun takia ei olla käyty erilaisissa paikoissa ihan niin aktiivisesti mitä joskus ennen onnettomuutta olin suunnitellut ja ollaankin touhuttu minun kipujen rajoissa. Toisaalta koen välillä morkkista siitä, ettei olla oltu superaktiivisia, toisaalta pentukin on nukkunut aika paljon ja kaivannut selvästi lepoa, joten on ollut varmaan ihan hyväkin ottaa ensimmäiset viikot rauhassa. Kyllä kai sitä ehtii vielä, eikä me nyt ihan pelkästään neljän seinän sisällä olla oltu!  

Treenailuistakin sen verran voisin mainita, että aloin heti ekalla viikolla ehdollistaa Oivaa naksuttimeen. Kun oli ehdollistunut ääneen, aloin opettaa luopumista ja katsekontaktia. Katsekontaktin tuntui ymmärtävän ja oppivan tosi nopeasti ja katsoikin jo ihan ekoista päivistä lähtien tosi kivasti silmiin. Toki kotona paremmin mitä isommassa häiriössä, mutta sehän on selvä. Nykyään tarjoaa jo tosi kivasti kontaktia ja se on kyllä oikeasti tosi oleellinen taito kaikkien temppujen ohella. Tietysti sitä pitää vielä treenata eri häiriöissä paaaljon lisää. 

Tässä siis vähän höpinöitä meidän ensimmäisistä viikoista. Katsotaan jos kirjoittelisin treeni ja koulutusjuttuja seuraavaksi. Ne tuottavat eniten päänvaivaa, joten ehkä niistä olisi hyväkin kirjoitella. Jos vaikka saisin joitain ahaa elämyksiä!

Oivallista alkuhöpinää (pentu tuli kotiin!)

Mietin mistä aloittaisin ensimmäisen blogitekstin kirjoittamisen. Pitihän blogi aloittaa jo ennen Oivan kotiutumista, eikä vasta tässä vaiheessa kun tämä suloinen hörökorva on jo sulostuttanut ja vauhdittanut elämäämme reilun kuukauden verran! 

Minulla oli vaikeuksia aloittaa blogin pitäminen, tai ehkä eniten vaikeuksia päättää blogille nimi. Mietin ja pohdin ja lopulta sain päätöksen blogin nimestä tehtyä. Nimestä tuli mielestäni aika yksinkertainen, mutta kiva: Oivallista elämää. Se sisältää pennun nimen, mutta on tarpeeksi laaja kattaakseen alleen muitakin juttuja kuin pelkästään koiriin liittyviä tekstejä. Tämä siksi, jos minulle tulee tarve kirjoittaa joskus muustakin kuin koirista. Paino sanalla JOS!

Ehkä aloitan kertomalla hieman taustaa koirajutuista. Sain ensimmäisen ikioman koirani Floran reilu seitsemän vuotta sitten sen ollessa kaksivuotias. Flora tuli minulle tutulta ja sen kanssa oli tarkoitus aloittaa koiraharrastelu. Floran kanssa olen vuosien varrella päässyt tutustumaan koirankoulutuksen saloihin ja eri harrastuslajeihin, sekä saanut paljon uusia ystäviä ja tuttuja koiramaisista ympyröistä. Pääasiassa olemme Floran kanssa harrastaneet tokoa ja vepeä, mutta on sitä parissa mejä-kokeessakin pyörähdetty. Flora on ollut (ja on edelleen) kaikista paras ja opettavaisin matkakumppani sekä ystävä matkallani yhä syvemmälle koiraharrastuksen ihmeelliseen maailmaan! Muita koiraihmiseksi kasvamiseen vaikuttaneita koiria ovat olleet jo edesmenneet sekarotuinen Ella (äitini koira lapsuudenkodissa) ja avustajakoiran alku labradorinnoutaja Sulo.

Toisen koiran hankkimisesta olen haaveillut jo vuosia. Tämänkin päätöksen tekeminen vain otti oman aikansa, mikä on oikeastaan ollut ihan hyvä. Rotuvaihtoehtojakin oli jossain vaiheessa useampia, miten olisi vaikka australiankelpie tai parsonrusselinterrieri? Lopulta taisin kuitenkin tulla järkiini ja valita sen rodun josta tiesin parhaiten, eli labradorinnoutajan. Tutkailin kauan eri kasvattajien nettisivuja ja yhdistelmiä, mutta en saanut lyötyä oikein mitään lukkoon. Ajatus pennun ottamisesta oli kuitenkin mielessä koko ajan, välillä vähemmän ja toisinaan enemmän.

Lopullinen päätös uuden perheenjäsenen ottamisesta syntyi sattumalta vepetoimikunnan lounaalla, kun satuin istumaan Remeksen Ninan (Kennel Vesipedon) vieressä. Hänen kasvatilleen Seralle oli tulossa pentuja ja oma pentukuume oli jo kova. Siinä sitten juteltiin yhdistelmistä ja pennuista lounaan lomassa ja niin se päätös vain vahvistui. Kasvattajan valinnat jalostustyössä kuulostivat hyviltä ja yhdistelmästä syntyisi varmasti työintoisia seka/käyttölinjaisia pentuja. Tarvitaanko siihen muuta? Samana iltana keskustelin asiasta vielä avomieheni Mikaelin kanssa ja asia oli sillä selvä. Meille tulee pentu! Taisin kuitenkin odottaa pari päivää ennen kuin soitin kasvattajalle takaisin ja varmistin asian, etten kuulostaisi ihan liian yli-innokkaalta ja harkitsemattomalta ;) Tämän jälkeen alkoikin kova jännittäminen. Syntyisikö sieltä nyt kuinka monta pentua ja onko siellä sitten narttuja? (alun perin meille piti siis tulla tyttölabbis).

Pennut syntyivät 13.12.2013. Kaikki meni synnytyksessä hyvin ja pentuja syntyi viisi. Seuraavana päivänä kasvattaja soitti ja kertoi, että kaikki pennut ovat poikia, ja kyseli olisimmeko kuitenkin kiinnostuneita ottamaan pentua. No tottakai olimme! Ei tuossa vaiheessa olisi enää voinut kieltäytyä ja meillä ei ollut mitään estettä uroskoiran ottamiselle. Sitten vain odotettiin, että pitkät 8 viikkoa kuluivat.. Kävimme kerran katsomassa viisiviikkoisia pentuja, niiden emoa Seraa ja isää Patua, se helpotti sentään hieman pitkää odotusta.

Pentu saapui meille helmikuun kahdeksas päivä. Tai eihän se ihan itsestään saapunut, vaan kävimme sen hakemassa Alavuudelta saakka. Matka sujui hyvin ja poika nukkuikin melkein koko matkan. Kotona pentu tutustui paikkoihin ja Floraan sekä Rolle kissaan uteliaasti ja rohkeasti. Siitä se sitten alkoi, meidän pentuelämä. Ensimmäisen viikon itsellä oli epätodellinen olo. Istuskelin ja katselin enimmäkseen nukkuvaa pentua. Nyt se kauan odotettu haave on tuossa, mitä minun kuuluu tehdä? 

Blogin nimen lisäksi pennun nimen valinta tuotti vaikeuksia. Oiva nimi varmistui lopulta ajomatkalla kotiin. Oiva tarkoittaa suomisanakirjan mukaan mm. kelpoa, kivaa, täydellistä, ensiluokkaista, erinomaista, moitteetonta ja verratonta. Nimestä tuli siis paljon positiivisia mielleyhtymiä ja lisäksi se oli lyhyt ja ytimekäs. Mikäs sen parempi nimi hartaasti toivotulle uudelle perheenjäsenelle? Nyt Oiva on vauhdittanut elämäämme jo reilun kuukauden ajan. Elämä pennun kanssa on ollut antoisaa ja ollaan ehditty touhuta kaikenlaista, mutta niistä lisää myöhemmin. 

Mahtoi tulla epäselvä ensimmäinen blogiteksti. Koin kuitenkin tarvetta avata pohjaa omasta koirataustasta blogiin, jos tätä nyt joku joskus sattuu lukemaan! Luulen, että blogi lähtee tästä pikkuhiljaa kehittymään, kunhan ensin itse pääsen tutustumaan näihin kaikkiin bloggaamisen saloihin. Nyt kuitenkin aloitetaan tästä. Tervetuloa mukaan matkalle seuraamaan mammakoira Floran reippaita eläkevuosia ja pikkuisen Oiva pennun kasvua!

Kuvissa Oiva 8-viikkoisena

Alla pennun kotiutumisesta ylirasittunut Flora ;)