Pomminvarma aikapommi, jalka- ja sairaslomapäivitys

Jos kaikki olisi mennyt niin kuin toivoin, Oiva ei olisi nyt sairaslomalla ja saisi lenkillä kirmailla vapaana metsässä ja treenikentällä noutaa maailman ihanimpia tennispalloja täysillä juosten. Blogitaukoa voisin selitellä sillä, etten ole oikein tiennyt mitä kirjoittaa. Yhden eläinlääkärireissun ja kahden puhelinlausunnon jälkeen tiedän jotain, tosin edelleen tilanne on vähän epäselvä.

Oiva alkoi ontua uudestaan etujalkaansa (tai etujalkojaan) heinäkuussa pitämäni viikon levon jälkeen. Se oli levon jälkeen viikon verran vähän raskaammalla liikunnalla, mutta ei kuitenkaan päässyt esimerkiksi riehumaan koirakavereiden kanssa. Viikon se oli mielestäni ok, enkä huomannut jäykkyyttä tai ontumista ylös noustessa, eli sitä mitä ennen lepoa olin havainnut. Yhden sunnuntaisen nometreenin ja sen jälkeisen vähän riehakkaamman leikin jälkeen ontuminen ja jäykkyys alkoi taas. Oiva on siis koko ajan ollut kipeän oloinen vain noustessaan ja siitä liikkuessaan ensimmäiset askeleet. Se on vertynyt liikkuessaan, enkä ole huomannut sen liikkeistä mitään epäpuhtauteen viittaavaa enää muutaman askeleen jälkeen. Nyt ontumisen alettua uudelleen varasin heti seuraavana aamuna eläinlääkäriajan Turun Univetista, jossa me olemme tähän saakka Oivan kanssa muutenkin käyneet. Varasin suoraan ajan kuville, sekä röntgeniin että tt-kuviin.

Saimme ajan heinäkuun lopulle, mutta eläinlääkärin sairastumisen vuoksi Oiva pääsi kuville 5.8. Eläinlääkäri Karoliina Mikola haastatteli ensin minua tilanteesta ja seuraavaksi mentiin ulos ja juoksutin Oivaa. Ontumatutkimuksen jälkeen jätettiin Oiva Vettoriin ja lähdettiin kuskina olevan veljeni kanssa syömään (tosin itseä jännitti niin paljon ettei ruoka maistunut).  Lääkärin kanssa sovittiin, että Oivasta otetaan ensin röntgenkuvat ja tarvittaessa tt-kuvat. Parin tunnin päästä palasimme takaisin Vettoriin. Tässä mitä saimme tietää: 

KLIININEN TUTKIMUS JA ONTUMATUTKIMUS: Yleistutkimuksessa ei todettu normaalista poikkeavaa, Liikkeessä ei ontumaa. Jalkojen tunnustelussa reagoi molempien kyynärnivelien ääriojennukseen ja sisäkiertoon sekä erityisesti vasemman olkanivelen manipulaatioon ja ojennukseen.

RÖNTGENKUVAUS: Kyynärnivelistä ja olkanivelistä otettiin röntgenkuvat rauhoituksessa. Kyynärnivelten alueella todetaan hieman lisääntynyttä röntgentiiviyttä, mikä voi viitata kyynärnivelen kasvuhäiriöön. Selvää irtopalaa ei röntgenkuvien perusteella havaita. Vasemmassa olkanivelessä lisäksi röntgenharventuma epätyypillisessä paikassa, mahdollisesti supraspinatus lihaksen kiinnittymiskohdassa. Tämä voi olla merkityksetön sivulöydös, mutta trauman aiheuttamaa vammaa ei voida poissulkea.

TIETOKONETOMOGRAFIAKUVAUS: Molemmissa kyynärnivelissä varislisäkkeen alue hieman harventunut, mutta ei selvää irtopalaa eikä merkkejä voimakkaasta kyynärnivelen inkongruenssista. Olkanivelten tarkastelu vielä kesken.

Ylläolevan sain siis heti tietooni kuvien jälkeen. Sovittiin, että lääkäri konsultoi toista lääkäriä sekä tutkii itse kuvia tarkemmin ja tämän jälkeen palaa asiaan viikon sisällä. Tässä vaiheessa uskalsin jo hieman huokaista helpotuksesta, ainakaan siellä ei olisi mitään selkeästi kasvuhäiriöihin viittaavaa, eikä tilanne ehkä olisi niin paha. Lääkärin ohjeesta aloitettiin 15 päivän Rimadyl-kuuri. Ensin viisi päivää 80 mg annoksella ja tämän jälkeen kymmenen päivää 40 mg annoksella. Tässä vaiheessa oli vaikea vielä arvioida, kumpi jalka Oivaa vaivasi, joten hoito aloitettiin kipulääkkeellä ja levolla lausunnon valmistumiseen saakka. Remmikävelyt, rauhallinen uinti ja hallittu tottisliikkeiden yms. treenaaminen sallittiin levon aikana.

Viikon päästä puhelimessa selvisi lisää tilanteesta. Toinen lääkäri (Esa Kesti) oli tutkinut kuvia ja löytänyt oikean kyynärnivelen tt-kuvista osteokondroosiin viittavan löydöksen. Lisäksi vasemman olkanivelen kuvista löytyi "Supraspinatus lihaksen kiinnityskohdassa lyyttinen alue, joka epätavallinen löydös." Tämän olkanivelen löydöksen takia kuvat lähetettiin vielä ulkomaille jonkin tt-kuva spesialistin tarkasteltavaksi. Sovimme eläinlääkärin kanssa, että Oivan lepoa jatketaan kunnes ulkomailla on ehditty tarkastella kuvia.

Taas viikon odoteltuani Mikola soitti uudelleen. Nyt Oivan kuvista oli saatu ulkomailta asti kommenttia. Uudemmassa lausunnossa todettiin sama oikean kyynärnivelen osteokondroosilöydös, mutta lisäksi myös lihaskatoa oikeassa jalassa vasempaan verrattuna, mikä viittaisi jalan pitkäaikaisempaan käyttämättömyyteen. Lisäksi puhuttiin vasemmasta olkanivelestä, olkanivelen arveltiin olevan "supraspinatuslihaksen kiinnityskohdan pieni avulsiomurtuma eli jänne on kiinnityskohdasta irtaantuessaan napannut mukaansa pienen palan luuta. Epätodennäköisempi vaihtoehto on, että kyseessä on osteokondroosimuutos hyvin epätyypillisellä sijainnilla." 

Oikean jalan lihaskadon vuoksi lääkäri suositteli kyynärnivelen tähystystä, ja varasimme ajan viikon päähän tästä lausunnosta. Samalla käynnillä tutkitaan myös vasemman olkanivelen kiputilanne ja harkitaan jatkotoimenpiteitä siihen liittyen. Tähystysaika on huomenna. Täytyy myöntää, että jännitys ja stressi Oivan tilanteesta on tällä hetkellä melkoinen.

Koitan kuitenkin suhtautua tilanteeseen rauhallisesti ja järjellä. Vaikka en todellakaan kuvitellut, että joutuisin pitämään alle vuoden ikäistä pentuani levossa ja kipulääkkeellä, niin tässä sitä nyt ollaan. Yritän ajatella, että tilanne voisi olla pahempikin. Pelkissä röntgenkuvissa olisi voinut kuulemma jo tässä iässä näkyä selvää osteokondroosia ja Oivan tapauksessa eläinlääkäri huomasi kohtalaisen lieviä kasvuhäiriöön viittavia löydöksiä, ja nekin vasta tt-kuvissa. Jotenkin tällainen "worst-case scenario" ajattelu toimii minulla. Ajattelen, miten huonosti asiat voisivat olla ja tämäkin tilanne tuntuu ehkä vähän paremmalta, asiat eivät ole pahimmalla mahdollisella tolalla. Mutta silti, tottakai tilanne ottaa päähän. Haaveissani Oiva saisi nyt juosta hakumetsässä etsien äijiä ja voisin palkata sitä tokokentällä vauhdikkaalla kahden tennispallon leikillä. Voitaisiin käydä enemmän treeneissä, leikkiä ja pitää hauskaa. Nyt kuitenkin eletään tätä tilannetta ja tähän on sopeuduttava. Välillä tuntuu, että tuo huippuälykäs ja maailman taitavin (okei, ehkä vähän puolueellista..) pentukoira osaa sopeutua tähän tilanteeseen paljon paremmin kuin minä! Se ei osaa murehtia yhtä paljon. Tässä kohtaa voisin muuten vielä kehua, että Oivan kasvattajan Ninan apu ja henkinen tuki on ollut tässä tilanteessa kyllä kullanarvoista. Onni on kasvateistaan kiinnostunut, vastuullinen kasvattaja, jolta saa tarvittessa tukea!

Otsikossa viittaan aikapommiin. Näin sairaslomailun kunniaksi nuori herra yhdeksän kuukautta ei ole luonnollisestikaan päässyt purkamaan sitä kaikkea intoa ja energiaa mikä sen sisällä tuntuu kytevän. Tuntuu, että se on kuin tikittävä aikapommi, joka on valmis räjähtämään minä hetkenä hyvänsä. Lenkillä puristan remmiä koko ajan tiukasti kädessäni, pelkään sen riemastuvan vähän liiaksikin jos se pääsisi vahingossa irti. Luoksetulokäskyn toimivuudesta nimittäin ei ole tällä hetkellä takeita, sen verran teinimeininkiä meillä tuntuu olevan. Toisaalta Oiva on kestänyt levossa olon melko hyvin, se ei ole esimerkiksi tuhonnut paikkoja yksin ollessaan, mikä on kuitenkin ainakin tämän rodun edustajille melko tyypillistä?  Mutta silti, onhan sen kanssa kohtalaisen mielenkiintoista kävellä tuolla, kun esimerkiksi lähellä olevan pikkulinnun lentoon pyrähdys saattaa saada aikaan minut lähes selälleen lennättävän voimakkaan ryntäyksen. Pari viikkoa sitten treenikentällä Oivan remmi lipesi kädestäni ja se sai aivan järkyttävän juoksuhepulin, jolle ei meinannut tulla loppua edes siinä kohtaa, kun sain kirjaimellisesti kaapattua sen taas haltuuni. Toki minun ja Janinan täysin käsistä lähteneellä naurunryöpyllä saattoi olla osansa asiaan. Oiva riemastui kai vain lisää, kun emme saaneet itseämme hillittyä. Oivan "totaalisekoaminen" oli melkoisen naurettavaa katseltavaa, kun se juoksi kentällä ympyrää takapuoli maassa ja hörökorvat töttöröllä. Onnekseni Oiva kuitenkin rauhoittui hetken kuluttua, ja tuskin mitään suurempaa vahinkoa pääsi tapahtumaan. Voi kun voisin päästää sen vain metsään juoksemaan, siitä se nauttisi niin kovasti.. Ei. Nyt mennään näillä mitä on, hoidetaan ja kuntoutetaan ja sitten ollaan taas paljon vahvempia, fyysisesti sekä henkisesti.

Kello on jo yli yksi. Kai sitä pitäisi koittaa alkaa nukkua pikkuhiljaa. Jostain syystä luulen, ettei Nukkumatti taida tänä yönä minua löytää..

Nometreenit

Tultiin muutama tunti sitten kotiin nometreeneistä.  Tänään oli toinen kerta, kun päästiin nometreeneihin. Viimekerrasta on jo useampi viikko aikaa. Tätä aiemmin ollaan treenattu nomea ihan pari kertaa tehden muutamat markkeeraukset. Oivan jalkakin on jo kunnossa, joten uskallettiin lähteä treenaamaan.

Tehtiin Oivan kanssa hakua ensin yhdellä ja sitten kahdella damilla. Nina vei sellaiseen hieman tiheään metsikköön ensin yhden damin ja me odoteltiin metsän reunalla seuraten damien vientiä. Tai ei siitä seuraamisesta oikein tullut mitään, koska hyttyset kiusasivat niin paljon Oivaa, että sen kaikki keskittymiskyky meni niiden hätistelyyn. Ninan palatessa metsästä pyysin häntä vielä muistuttamaan Oivalle minne oli tarkoitus mennä, koska Oiva oli jo koheltanut niin paljon niiden hyttysten kanssa (ja minä myös), ettei sillä ollut varmaan ihan käsitystä mitä sen piti tehdä. Oiva alkoi keskittyä ja lähtikin innolla metsään "etsi" käskyn saatuaan. Jonkun aikaa se siellä metsässä juoksi, mutta koko ajan töitä tehden eli haistellen. Hauska miten hyvin se hiffasi mitä oltiin tekemässä, vaikka tämä oli virallisesti toinen hakuharjoitus mitä tehtiin. Huvittavaa oli, että minua alkoi jännittää! Siis jännittää, että löytääkö se ne damit ja palauttaako yms. Jollain tavalla sitä toivoo niin kovasti että pentu onnistuisi, että saa itsensä jännittämään. Hölmöä varmaan, mutta minkäs teet! Onneksi oli Nina vieressä. Siinä vaiheessa kun minä pälätin hermostuksissani siitä, että missäköhän se dami nyt on, niin Nina totesi tyynen rauhallisesti "ihan rauhassa nyt vaan". Ainiin, pitikö tässä olla hiljaa ja antaa koiran tehdä töitä? Hupsan. Ilmastointiteippi suun eteen ei ehkä olisi huono idea seuraavissa treeneissä? 

Tehtiin vielä toinen kerta niin, että Nina vei metsään kaksi damia. Ekan löysi hyvin ja palautti lähelle, muttei kuitenkaan käteen. Sekös vasta alkoikin ottaa päähän. Oivalla oli siis yhdessä vaiheessa melkein voisin sanoa todella hyvät käteen palautukset. En osannut silloin aluksi oikein opettaa niitä, mutta sitten kun sain Oivan ymmärtämään, että se dami pitää palauttaa käteen ja vasta sitten saa palkan, ne alkoivat sujua. Se oppikin mielestäni suhteellisen nopeasti palautusten idean ja toi lähes poikkeuksetta damit käteen saakka. Taisin kuitenkin innostua liikaa, koska nyt se saattaa pudottaa noudettavan esineen minun eteeni. Jotenkin se tuntui jo niin hyvältä yhdessä välissä, ettei tullut treenattua tarpeeksi niitä palautuksia vaan se jäi taka-alalle. Tuli ajateltua, että nyt Oiva osaa tämän. Joo, osasi se, mutta en ollut varmaan vahvistanut plautuksia tarpeeksi pajon erilaissa paikoissa ja häiriöissä. Tosin vieläkin se palauttaa esimerkiksi tokoa treenatessa palloa tosi hyvin käteen ja muitakin esineitä, mutta varsinkin damit tuntuu olevan nyt ongelma. Pitää siis nyt ottaa nimenomaan damilla noita nostoja, luovutuksia ja pitämistä. Otettiin siinä sitten välissä muutama damin nosto erikseen, mutta ne ei oikein sujunut. Muutaman sain käteen saakka, mutta jouduin tekemään melkoisen kaappausliikkeen saadakseni damin käteen saakka. Tuli ehkä vähän hinkattua siinä ja lopulta totesin itsekin, että tätä asiaa on nyt turha tässä hinkata, menee vaan itseltä hermo. Nina oli samaa mieltä, nyt treenattiin hakua ja palautuksia voidaan treenata erikseen, niistä oli turha ruveta tekemään liian isoa numeroa tuossa tilanteessa. Lopuksi lähetin Oivan hakemaan vielä sen yhden damin, joka jäi hakualueelle siinä vaiheessa, kun alettiin hinkkaamaan noita palautuksia. Tuo "etsi" käskyhän ei ole sille vielä vahva, koska hakua on tehty vasta pari kertaa, mutta hetken mietittyään se lähti hakemaan viimeisen damin ja löysikin sen hienosti. Taitava pentu!

Haun jälkeen tehtiin Oivan ensimmäinen lähihakuharjoitus. Menin Oiva sivulla seisomaan sillaiselle vähän pidemmällä heinikolle ja Nina "piilotti" Oivan nähden neljä pikkudamia siihen ihan meidän eteen ja ympärille. Annoin Oivalle kädellä näyttämällä luvan etsiä dameja, ja se löysikin kolme ensimmäistä tosi hyvin. Tässä kuulemma kannattaa ottaa käyttöön erillinen lähihakukäsky, jonka voi tehdä pillillä tyyliin "pi-piu, pi-piu, pi-piu...". Käskyn tarkoitus on siis se, että koira laittaa nenän maahan ja alkaa hakea dameja läheltään. Oivahan ei tuota käskyä vielä osaa, niin pillitin siinä kohtaa kun sen nenä oli jo maassa, että pystyn nimeämään oikeaa toimintoa. Ensimmäiset kolme damia löytyivät siis melko nopeasti ja muistaakseni Oiva palautti ne kaikki käteen asti. Ne olivat sillaisia pienempiä dameja, tästä ehkä voisi päätellä, että ongelma on nyt niissä isommissa dameissa? Oiva etsi melko kauan siitä minun läheltä sitä neljättä damia, mutta kun se ei löytänyt niin alkoi kysellä minulta että mitä nyt. Ohjasin sen muutaman kerran uudestaan jatkamaan etsimistä. Lopulta autettiin Oivaa niin, että Nina pudotti Oivan huomaamatta yhden pikkudamin lisää sinne ruohikkoon. Oiva löysi pienen hakemisen jälkeen molemmat damit, eli yhteensä se etsi viisi damia. Tuo nenänkäyttö tuntuu olevan melko luontevaa sille ja se jaksaa nyt jo haistella melko sinnikkäästi, vaikka damit eivät löytyisi heti.

Lopuksi tehtiin vielä Oivan ensimmäinen nomeseuraamisharjoitus. Nomeseuraamisessa pointtina on se, että koira kulkee sivulla, mutta ei kiinni jalassa. Seuratessa koira pysähtyy ja kääntyy kun ohjaaja niin tekee, eli se seuraa ohjaajan liikkeitä, mutta ei ole katsekontaktissa. Katseen pitäisi olla koko ajan eteenpäin. Vietiin Oivan kanssa yhdessä namikippo ehkä noin kymmenen metrin päähän ja tultiin pois kipolta. Lähdin Oiva remmissä kävelemään kippoa kohden ja kun Oiva pysyi pari askelta minun sivulla kippoa kohti katsoen, vapautin sen palkalle. Seuravaksi tehtiin sama vapaana. Haasteensa tähän toi, etten saanut sanoa mitään käskysanaa Oivalle, vaan sen piti itse hoksata pysyä vierellä ja katsoa eteen parin askeleen verran ennen kuin vapautin sen. En laskenut, mutta Oiva juoksi varmaan kymmenen kertaa kipolle kokeilemaan josko namia tulisi. Nina nosti joka kerta kipon ylös, eli palkkaa ei herunut muuta kuin minun vapautuskäskyn jälkeen. Meni tämäkin vähän hinkkaamiseksi, koska tehtiin toistoja tosi monta.Toisaalta Oiva ei väsynyt niistä toistoista, vaan se selkeästi vaati useamman toiston alkaakseen hiffata mistä on kysymys. Itse olisi pitänyt osata vapauttaa jo yhden hyvin menneen askeleen jälkeen, mutten yövuorojen jälkeisessä väsymyksessäni ollut tarpeeksi nopea. Saatiin kuitenkin muutama onnistunut toisto, niin että Oiva pysyi lähellä parin lyhyen askeleen verran ja sitten vapautin palkalle. Nyt tiedän, miten lähteä ihan käytännössä harjoittelemaan tuota, joten voidaan jatkaa tästä kotona. Kaikenkaikkiaan hyvä treeni. Jännä vaan, miten se käteen palautusten epäonnistuminen otti päähän niin paljon. Oivaahan tuosta ei voi syyttää. Se tekee parhaan taitonsa mukaan ja oma vikani, että olen ehkä liian nopeasti olettanut palautusten olevan hallussa. Pitää nyt vain palata vähän taaksepäin ja vahvistaa ja vahvistaa, niin eiköhän tuokin ala sujua. Pitäisi muistaa myös iloita niistä treenin onnistuneista kohdista, eikä pelkästään märehtiä niissä ongelmissa!

Lopuksi käytiin vielä kävelemässä Jennin ja Elmon kanssa ja tehtiinpä yksi paikallaanoloharjoituskin koko porukassa. Laitettiin koirat riviin ja jätettiin paikalleen, Oiva jäi siis istumaan. Koiria oli rivissä neljä, Ninan Eddie, Jennin Elmo ja Miran Sisu. Tämä oli eka kerta kun tehtiin näin isossa häiriössä paikkaa, ja jäinkin muutaman metrin päähän Oivasta, vahvistin "paikka" sanaa välillä ja välipalkkasin namilla. En katsonut yhtään kelloa, mutta olisiko siinä oltu minuutin verran? Oiva pysyi tosi hienosti koko ajan. Vau, vaikka nuo palautukset on vähän hakusessa, niin ainakin paikallaan istuminen on hyvällä mallilla. Ei muuten ollut nyt mitään aiheeseen sopivia kuvia koneella, niin laitan tähän alle Annen ottamat turistikuvat tokon SM kilpailuista.

(c) Anne Saari

(c) Anne Saari

(c) Anne Saari

Minilomaa ja jalkaongelmia

En voi käsittää miten nopeasti aika kulkee, ihan kohta on jo jo elokuu. Sitten onkin jo syksy ja taas alkaa se todellinen raataminen, koulu, työt, koulu, työt ja harrastukset ehkä jossain välissä. Vielä ehtii hetken nauttia tästä pelkästä työssä käymisestä ja töiden jälkeisistä vapaista illoista (tai aamuista riippuen työvuorosta), jolloin yksikään tenttikirja ei odota lukijaansa tai essee kirjoittajaansa. 

Minulla oli viime viikolla kokonaiset seitsemän päivää lomaa. Taisin jo aiemmin mainita, että käytiin tokon SM kilpailuissa kannustamassa ja seuraamassa parit tutut kisaajat ja joukkueet ja mökilläkin vietettiin pari päivää. Lisäksi tehtiin päivän ja yhden yön vierailu tuonne pääkaupunkiseudun reunamille ystäväni Katrin luokse. 

Tokon SM kilpailuihin lähdin yksin molempien koirien kanssa. Automatkat sujuivat hyvin kun nuo molemmat osaavat matkustaa autossa kivasti ja nukkuvat pääasiassa. Minua jännitti varsinaiselle kisapaikalle kahden turistikoiran kanssa meno ehkä aavistuksen, mutta sekin oli turhaa. Floran puolesta ei tarvinnut jännittää, se käyttäytyy rauhallisesti tilanteessa kuin tilanteessa. Oiva taas ei ole ikinä aiemmin ollut kisaturistina. Saatoinpa ehkä jo maalailla kuvia kehässä vapaana remmi perässään viipottavasta pitkäkoipisesta noutajanpennusta ja kuulutuksista, joissa koiransa tunnistavaa kehotetaan poistamaan koira kehästä häiritsemästä kisasuorituksia. Tässä kohtaa on ehkä hyvä mainita, että toisinaan olen turhan stressaaja ja jännittäjä. Jos todellisuudessa olisi ollut mahdollista, että Oiva olisi päässyt valtoimenaan karkaamaan minulta kesken turistihommien, en todellakaan olisi ottanut sitä mukaan ja kokeillut kuinka käy. Kyllä minä tiesin, että se osaa käyttäytyä. Kyllä minä olin varma, mutta silti oli pakko vähän hysterisoida. Jos en olisi ollut lähes sataprosenttisen varma, olisin jättänyt sen suosiolla kotiin, ettei vain vahingossakaan onnistuta häiritsemään kisaajien suorituksia. Kumpikin koirista käyttäytyi oikein mallikkaasti, vaikka ympärillä pyöri jos jonkinnäköistä koiraa ja ihmistä. Muutaman kerran Oiva haukahti, mutta se nyt on ihan normaalia. Katsottiin muutaman tutun suoritukset, vaihdettiin kuulumisia ja kisatunnelmia tuttujen kanssa ja käytiin shoppailemassa myyntikojuissa. Tavaraa tarttui mukaan ihmeen vähän: pari luuta, nameja ja yksi narupallo. 

Ihana Yyteri!

Flora nauttii auringosta mökillä.

 Flora jäi mökille Mikaelin kanssa, kun minä ja Oiva lähdettiin kotiin. Ehdittiin olla kotona yksi päivä (ja käydä hakutreeneissä joissa hienotaitava pentu teki mahtavan treenin) ja keskiviikkona lähdettiin Oivan ensimmäiselle junareissulle tarkoituksena kyläillä maaseutuoppilaitosaikaisen kämppikseni ja ystäväni Katrin luona Kirkkonummella. Vietettiin Oivan kanssa mukava vuorokausi loistavassa seurassa lenkkeillen, sohvalla makoillen ja syöden. Ihanan rentoa ja on hienoa, että ystävyys säilyy vaikka ei nähdäkään niin usein. Vauhtia vuorokauteen tosin toi reilun vuoden ikäinen berninpaimenkoira Fili, joka oli, noh, melko lailla hormooneissaan. Poikien touhut oli ihan ok, mutta välillä ne piti erottaa rauhoittumaan. Fili ei kai ollut ihan varma oliko kyseessä sittenkin narttu, jolle on jostain syystä kasvanut jalkoväliin jotain ylimääräistä. Fili kuolasi ja Oiva oli likomärkä, Oiva oli juuri sopivan kokoinen bernin kokonaan kuolattavaksi! Taisi Fili saada myös nimen hormonihirviö siinä päivän aikana. Nooh, eipä tuossa mitään, esimerkiksi ulkona pojat käyttäytyivät oikein kivasti ja leikkivätkin hieman yhdessä. Ja Fili oli kyllä ihan mahtava ja todella komea nuori mies! 

Junanenä!

Saatiin pojat pysymään hetki paikoillaan lenkin jälkeen.

Torstaina lähdettiin Katrin kanssa käymään Rehndahlin kotieläintilalla moikkaamassa toista vanhaa koulukaveria Lauraa. Olipa hauska nähdä pitkästä aikaa. Kotieläintilalla oli monenlaisia eläimiä, lampaita, vuohia, lehmiä, hevosia, aaseja, kaneja, lintuja ja koiria ainakin. Se on jännä miten sitä viihtyy tuollaisessa paikassa. Maalla ja eläinten keskellä. Ei haluaisi lähteä ollenkaan pois. Toki tuo paikka oli kehäkolmosen sisäpuolella, mutta jotenkin niin kivasti  syrjässä ja pihapiiri oli ihanan maaseutumainen. Siitä saakka kun muutin pois vanhempien luota, olen haaveillut omasta talosta ja pihasta. Pihalla pitäisi olla tarpeeksi suuri nurmi, jossa voisi treenata tokoa. Pihasta pitäisi päästä omaan metsään, jossa voisi huoletta pitää koiria vapaana. Siinä pihalla seisoisi ikioma suomenhevonen ja tallikin olisi siinä pihapiirissä. Voisi olla ehkä pari omaa vuohtakin. Kaikesta voi haaveilla ja ehkä jonain päivänä nekin haaveet voisivat olla totta?

Löysin söpön värisen lehmän. 

Kiva pikkupossu kulki pihalla vapaana ja kävi välillä leikkimässä koirien kanssa.
Oma ilme on taas sillasta luokkaa että.

Pihalla kulki myös kana nimeltä Tale. Salkkareista kai oli nimensä saanut?
Ilme taas melko mielenkiintoinen, minulla siis, ei Talella.

Ainiin. Taisi tuossa otsikossa lukea muutakin kuin minilomaa. Mukavan loman vastapainoksi vähän terveysongelmia siis. Tuntuihan se vähän oudolta viime viikonloppuna, kun ensin nappasin omaan suuhun Buranan ja sen jälkeen heitin molempien koirien ruokakippoon sopivan annoksen Rimadyliä. Kaikki kolme popsitaan kipulääkkeitä, ei voi olla totta. Oma murtunut nilkkani on ottanut nokkiinsa fyysisestä työstä ja tarvitsen taas kipulääkettä, jotta jaksan työt ja harrastukset. Floralle joudun välillä antamaan tulehduskipulääkettä nivelrikon vuoksi, jos se ontuu tai on muuten jäykän tai kivuliaan oloinen. Oivalle sitten taas lääkettä meni viikonloppuna, koska se oli muutaman päivän ajan onnuskellut ylös noustessaan jompaa kumpaa etujalkaansa. Melko varmasti tuo ontuminen johtui jostain revähdyksestä, Oivalla oli ennen tuon ontumisen ilmenemistä ollut paljon liikunnallista ohjelmaa ja vauhdikkaita lenkkikavereita. Se on nyt ollut viikon verran levossa, eli remmikävelyillä ja se alkaa olla jo parempi. Tänään se sai jo hetken olla vapaana metsässä. Yksin ollessaan se ei riehu niin kovasti, eli uskalsin päästää sen vapaaksi. Viikonloppuna ajattelin jo tehdä pidempiä lenkkejä. Jos tuo jäykkyys ja ontuminen palautuu uudestaan kun Oiva pääsee taas normaalille liikunnalle, niin vien sen fysioterapiaan ja tarvittaessa eläinlääkäriin. Peukut pystyyn, ettei tässä ollut kysymys muusta kuin revähdyksestä!

Vesipedon kennelin treffit

Taas on kulunut jo pari viikkoa viime päivityksestä. Aika vaan rientää ja ei meinaa edes ehtiä konetta avata. Lauantaina oltiin turisteina tokon SM kisoissa, minulla oli molemmat koirat mukana. Vitsit miten tyytyväinen saa olla koiriinsa! Niin hienosti ne käyttäytyivät siinä kaikessa hulinassa. Aloitettiin Oivan kisaturistina oleminen siis vaatimattomasti SM kisoista, mutta se ei ollut ollenkaan liikaa Oivalle. Vitsit miten hieno pentu! Olipas kiva olla seuraamassa muiden kisasuorituksia ja kannustaa ystäviä. Kisakärpänen puri taas kisoja katsellessa, eiku vaan treenaamaan lisää niin ehkä mekin Oivan kanssa joskus! Floran kisat kun on jo kisattu ja mamma saa nauttia eläkepäivistään. Kisaturistihommien jälkeen ajeltiin vielä Yyterin koirauimarannalle nauttimaan helteestä ja viilentymään ennen pidempää ajomatkaa. Mahtava paikka tuo uimaranta ja uudestaan on vielä tänäkesänä päästävä. Porin reissun jälkeen ajeltiin mökille ja vietettiin sielä pari päivää. Tänään kotiuduttiin ja oltiin heti hakutreeneissä, Oiva teki tosi hyvän treenin uudessa metsässä. Palataan nyt kuitenkin kesäkuun puoleen väliin ja Vesipedon kennelin treffipäivään.

Sunnuntaina 15.6 vietimme mukavan aurikoisen päivän Maskun hiekkakuopilla Oivan kasvattajan Ninan järjestämillä treffeillä. Mukana menossa oli koiria kaikista kolmesta Vesipedon kennelin pentueesta. Oivan sisaruksista paikalla olivat Elmo ja Köli, eli molemmat mustat veljekset. Mukaan treffeille pääsi myös Flora, vaikka ei Vesipetolainen olekaan. Kuvia oli ottamassa valokuvaaja Tuuli Mankki, mutta tässä tekstissä olevat kuvat ovat osin Kepon ja osin minun ottamia. 

Aloitimme päivän kymmenen maissa kahveilla ja esittelimme itsemme muille. Tämän jälkeen jokainen koirakko sai treenata vaihtoehtoisesti nomea tai vepeä ja pennut pääsivät tutustumaan riistaan. Oiva sai ensimmäisellä kierroksella tutustua kaniin ja sorsaan, jotka olivat molemmat uutta riistaa Oivalle. Molempiin Oiva tarttui intona ja kantoikin niitä kovin onnellisena. Teimme niin, että Nina teki lyhyen "jäljen" kanilla Oiva sai noutaa sen pienestä pusikosta. Oli ilo huomata, ettei pennulla ollut mitään epävarmuutta riistan suhteen ja Oiva kantoi kaniakin mielellään.

Toisella kierroksella treenasimme nomea tekemällä pennun ensimmäiset viralliset vesinoudot. Nina heitti veneestä ensin damin veteen avoimeen kohtaan, josta Oiva haki damin reippaasti ja palautti muistaakseni toisella kerralla käteen ja toisella minun eteen. Kaislikkoon heitetty vihreä dami olikin vaikeampi juttu ja jouduimme jonkun verran auttamaan Oivaa, että se löysi damit kaislikosta. Tai oikeastaan niin, että se ei löytänyt kaislikkoon heittettyjä dameja vaikka etsikin, mutta kun dami heitettiin uudelleen helpompaan kohtaan Oiva löysi sen. Minua ei kaivellut, vaikka damit jäivät aluksi löytymättä ja hyvä vain, että saimme tehtävää helpotettua ja Oivan onnistumaan. Tärkeimpänä tässä vaiheessa pidän motivaation rakentamista ja sitä, että Oivan itsevarmuus kasvaa onnistumisen kokemusten myötä. Muutenkin tavoitteet nomen suhteen ovat toistaiseksi vain taippareissa, mutta ikinä ei tiedä jos vaikka nälkä kasvaa treenatessa! Hieno pentu jokatapauksessa.

Treenien jälkeen me ihmiset saimme lounastaa ja seurustella. Kasvattaja Nina oli järjestänyt meille valokuvaukset, joissa jokainen sai käydä kuvauttamassa koiransa. Kuvia otti aiemmin mainitsemani Tuuli Mankki. Otimme yhteiskuvat meidän koko perheestä eli minä, Mikael, Oiva ja Flora. Lisäksi kuvia otettiin molemmista koirista yhdessä ja erikseen. Varsinkin meidän "perhepotretti" oli oikein onnistunut, olen ajatellut tilata sen ja kehystää seinälle.

Väliajalla päästettiin pennut juoksemaan kimpassa, vauhtia riitti. Oiva ja Elmo riekkuivat enemmän kun ovat tutumpia, mutta hyvin se Kölikin pysyi Turun veljesten perässä.

Lounaan ja valokuvausten jälkeen Nina oli järjestänyt vielä leikkimielisiä kilpailuja, joissa kaikki kasvatit jaettiin kahteen joukkueeseen ja tehtävänä oli tyhjentää ruutu ensin erilaisista dameista ja toisella kierroksella muista esineistä. Damien seasta Oiva haki kaninkarvadamin. Muiden esineiden noutamisesta Oiva oli lähinnä hämmentynyt ja esineet haisivat niin oudoilta, ettei niiden noutaminen onnistunut, vaan Oiva jäi haistelemaan niitä ruutuun.  Ei olla vielä treenattu ns. käyttöesineiden kantamista muualla kuin kotona sisällä ja täysin vieraat esineet niin isossa häiriössä ovat vaikeita noudettavia. Noh, kaikilla oli hauskaa ja isommat Vesipedot saivat noutaa enemmän.

Kaikenkaikkiaan kiva päivä ja minusta on hienoa, että meidän Oivalla on kasvattaja, joka on oikeasti kiinnostunut kasvateistaan ja niiden kuulumisista.

Hakuhommia ja piileskeleviä äijiä

Otsikko viitttaa meidän uuteen harrastukseen, palveluskoirien hakuun. Ollaan Oivan kanssa aloitettu Katja Konnun pitämä hakukurssi muutama viikko sitten ja treenejä on nyt neljät takana. Kurssi on haun alkeiskurssi. Alkeiskurssi oli oikein hyvä juttu, koska haku on minullekin vieras laji ja on kiva saada hyviä ohjeita nimenomaan hakutreenin aloittamiseen pennun kanssa. Olin oikein iloinen kun päästiin kurssille ja tähän saakka hakumetsässä on ollut tosi kivaa! Pidän itse metsästä ja metsässä liikkumisesta paljon, ja jotenkin nämä "metsälajit" tuntuu aina niin kivoilta vaikka myös tokokentällä viihdyn. Omaa liikkumista metsässä on haitannut jonkin verran tuo alkuvuoden nilkkamurtuma. Lenkeillä se ei haittaa, kun voin kulkea polkua pitkin. Hakumetsässä taas ei polkuja kuljeta, joten olen saanut vähän haastetta liikkumiseen. Kävely sujuu onneksi hyvin, vaikka välillä pahimmissa ryteiköissä vähän hitaasti kun joudun harkitsemaan enemmän askeleitani (en luota murtuneeseen jalkaan tai siihen, ettei se lähtisi alta). Juokseminen metsässä on vielä vähän turhan extremeä, mutta onneksi joku muu on voinut toimia maalimiehenä silloin kun on pitänyt juosta (ainakin pidempään kuin muutama metri).

Kirjoitanpa tähän nyt ihan lyhyesti teoriaa hakukokeesta, eli:

Palveluskoirien hakukoe koostuu kahdesta osiosta, jotka ovat tottelevaisuusosuus ja maasto-osuus. Maasto-osuus on jaettu vielä kahteen osaan, esine-etsintään ja henkilöetsintään. Esine-etsinnässä koiran tulee etsiä 50 x 50 metrin kokoiselta alueelta 1-3 käyttöesinettä luokasta riippuen. Henkilöetsinnässä koiran on etsittävä ilmavainun avulla hakualueelle piiloutuneita ihmisiä (maalimiehiä). Hakualue on leveydeltään kaikissa luokissa 100 metriä. Hakualueen pituus on 1-luokassa 100 metriä, 2-luokassa 200 metriä ja 3-luokassa 300 metriä. Hakuaika kasvaa luokittain, 10 min, 15 min ja 20 min. Kokeessa ohjaaja kulkee alueen merkittyä keskilinjaa ja lähettää koiran "pistoina" etsimään maalimiehiä alueen molemmin puolin. Koiran tulee etsiä alue järjestelmällisesti reunoja myöden. Maalimiehet ovat alueella piiloutuneina ja heitä on yhteensä kolme. Koiran tulee ilmaista löytämänsä maalimies joko haukkumalla maalimiehen luona kunnes ohjaaja ehtii paikalle tai koira voi ilmaista maalimiehen rullan avulla. Rullailmaisua käyttävä koira ottaa maalimiehen löydettyään kaulapannassaan olevan rullan suuhunsa ja palaa rulla suussaan ohjaajan luokse keskilinjalle. Ohjaaja kytkee koiran liinaan ja käskee koiran palata löytyneen maalimiehen luokse. Kokeessa arvostellaan koirakon yhteistyötä ja koiran halukkuutta etsintään ja ilmaisuun.  (Suomen palveluskoiraliitto 2014.)

Haluan tässä nyt vielä mainita, että nämä kirjoittelemani jutut eivät ole välttämättä juuri niin kuin kurssilla on selitetty. Olen saattanut muovata ajatuksia päässäni tai ymmärtää jotain väärin tai eri tavalla ja sitä rataa.. Olemme pentujen kanssa aloittaneet haun alkeet niin, että pennun kanssa mennään hakualueen keskilinjalle ja muutaman metrin päässä keskilinjan molemmin puolin on maalimies namien kanssa. Koira päästetään vapaaksi ja se saa rauhassa tutkia aluetta. Kun koira menee uteliaasti maalimiehen luo, maalimies menee kyykkyyn ja kehuu iloisesti koiraa ja palkitsee sen nameilla. Hetken palkittuaan maalimies nousee takaisin seisomaan eleettömänä. Palkitsemisen jälkeen koiran annetaan taas olla vapaana ja kun se menee toisen maalimiehen luo, se palkitaan samalla tavalla kuin aiemmin. Tätä jatketaan muutamia toistoja (riippuen koirasta) niin, että maalimiehet etenevät hiljalleen keskilinjan molemmin puolin ja koira käy vuorotellen molempien maalimiehien luona. Aluksi maalimiehet ovat vain muutaman metrin päästä keskilinjasta, mutta hiljalleen he menevät syvemmälle hakualueelle kauemmas ohjaajasta. Tässä harjoituksessa koira opetetaan oma-aloitteisesti ja innokkaasti menemään maalimiehen luo. Harjoitusta voi kutsua ”risteilyksi”, koska koira risteilee hakualueen keskilinjan molemmin puolin tehden pistoja maalimiesten luo. Tämän harjoituksen tarkoituksena on opettaa koiralle järjestelmällistä hakualueen tutkimista. Oiva alkoi jo ensimmäisissä treeneissä päästä hienosti jyvälle koko hommasta. Mikäs olisikaan hauskempaa, kuin juosta ihmisen luota toisen luokse ja saada vielä ruokaa siitä huvista! Ohjaajan kuuluu harjoituksessa seistä keskilinjalla rintamasuunta kohti maalimiestä, jotta koira oppii jo ohjaajan asennosta minne suuntaan mennä. Kun koira on käynyt yhden maalimiehen luona, ohjaaja kääntyy seuraavan maalimiehen suuntaan. Jos koira ei meinaa heti lähteä maalimiehen luo, ohjaaja voi auttaa sitä ottamalla muutaman askeleen maalimiestä kohti. Askeleiden ottaminen on parempi kuin puhuminen alussa, kun koira ei vielä tiedä mitä tehdä. Koiran annetaan alussa itse hoksata mistä koko hakuhommassa on kyse. Jos koira kiertää kovin kaukaa ohjaajan ohi seuraavalla pistolle, sitä ohjataan lähemmäs esimerkiksi taputtamalla. Pikkuhiljaa treenien edistyessä Oiva on alkanut jo määrätietoisesti juosta maalimiesten välillä, vaikka matkaa pidennettiin maalimiesten mennessä syvemmälle metsään (maalimiehet olivat kuitenkin koko ajan näkyvissä).

Oli jännä, miten erilailla koirat käyttäytyivät päästessään metsässä vapaaksi. Oiva ei ole ainakaan vielä ollut mikään erityisen itsenäinen ja se pysyttelee lenkilläkin vapaana ollessaan melko lähellä minua. Lisäksi se rakastaa lähes kaikkia ihmisiä. Tämän takia Oiva varmaan tajusi melko nopeasti treeneissä vapaaksi päästyään mennä maalimiehen luokse, eikä se lähtenyt kovin kauas metsään huitelemaan. Toki tässä lajissa koiran tulee olla melko itsenäinen ja ohjaaja on enemmän sivuosassa, eli pitää Oivan kohdalla vahvistaa sitä itsenäistä työskentelyä ja antaa sen tehdä töitä rauhassa. Toisaalta sen täytyy tulla minun luokseni halukkaasti, jos alan joskus käyttää rullailmaisua sen kanssa. Alkuun Oiva juoksi kyllä hyvin maalimiesten väliä, mutta se saattoi ohi mennessään törkkäistä nenällään kättäni. Sitten kun se alkoi vielä enemmän innostua maalimiehistä, jouduin jo pyytämään sitä ohittamaan lähempää minua taputtamalla sille merkiksi. Taputtaminen oli hyvä ohje kurssin vetäjältä Katjalta. Oivan kanssa se toimii hyvin ja minun ei tarvitse sanoa mitään käskyä. Esimerkiksi luoksetulokäsky ei tässä tapauksessa ole hyvä, koska koiraa ei haluta tulemaan/jäämään luokse, vaan vain ohittamaan ohjaaja läheltä.
Kolmannella treenikerralla meidän piti valita käskyt, joita tulemme koirille käyttämään. Minä valitsin ennen varsinaista treenin alkua käytettäväksi hetsauskäskyksi ”mennään hakee äijä”-matran, maalimiehen hakukäskyksi ”äijä” käskyn ja katseen lukitsemista varten (siis kun koira katsoo sinne suuntaan minne haluan sen lähettää) ”tarkkana” käskyn. Totesin tuossa pari päivää sitten damikurssilla, että nuo hetsauskäskyt tulee olemaan varmaan melko tärkeitä jos harrastaa useampaa lajia jossa mennään metsään, jotta koira tietää mitä on tultu tekemään. Toki sen käskylle opettamisen lisäksi koiralla on eri vermeet päällä eri lajeissa, mutta auttaa varmasti, kun jokaiselle hommalle on oma valmisteleva sanansa. Vähän samalla tavalla kun tokossa opettaa valmistelevat sanat erikseen jokaiselle liikkeelle.

Kolmannella treenikerralla treenattiin aiempien pistojen lisäksi ”haamuja”. Niissä koira on keskilinjalla ohjaajan kanssa kytkettynä ja sille näytetään metsässä oleva maalimies, joka heiluttelee metsässä käsiään. Hetken heiluttuaan maalimies (tai haamu) pyrähtää juoksuun ja juoksee muutaman metrin ja tämän jälkeen menee kyykkyyn metsään. Kun koira katsoo maalimiestä (tai sinne suuntaan jonne maalimies juoksi) voidaan opettaa sanaa ”tarkkana” ja sen jälkeen annetaan käsky ”äijä” ja vapautetaan koira. Kun koira pääsee maalimiehen luokse, se palkataan iloisesti. Oiva tykkäsi kovasti näistä haamuharjoituksista, oli varmaan jännittävämpää kun maalimies pyrähti kauemmas juosten.

Viimeisimmissä treeneissä tehtiin ensimmäisen kerran umpipiiloja. Aiemmat treenit on tehty metsässä, mutta umpipiilot otettiin ensimmäisen kerran treenimetsän viereisellä hiekkatiellä. Piiloina meillä oli erilaisia juttuja, esimerkiksi iso muovisaavi, kevythäkki ja pieni teltta. Tässä harjoituksessa koira päästettiin vapaaksi tiellä ja sen annettiin taas itse hoksata mitä pitäisi tehdä. Oiva ei lähtenyt aluksi kovin kauas minusta ja autoin sitä kävelemällä lähemmäs niitä piiloja, joissa tiesin maalimiehen olevan, en kuitenkaan sanonut mitään. Jonkun aikaa touhuttuaan ja minulta varmistuksia tehtyään (tuli luokseni pyörimään ja ihmettelemään muutamia kertoja) Oiva löysi molemmat piilossa olevat maalimiehet ja sai kasan nakkeja molemmilta palkaksi. Toisella kierroksella toinen maalimiehistä oli mennyt kaikkein kauimmaiseen piiloon, joka oli hieman erillään muista piiloista. Autoinkin Oivaa kävelemällä piiloon viereen ennen kuin Oiva bongasi maalimiehen. Oiva teki kuitenkin mielestäni hienoa työtä etsien maalimiehiä. Eihän sillä ollut mitään käsitystä mikä tämän jutun idea oli ja se olisi yhtä hyvin voinut häipyä rallattamaan metsään. On se hieno pieni työskentelyintoinen penneli!0 

Laitan alle vielä videon toisesta umpipiilotreenistä. Tuossa videossa Oiva häipyy hetkeksi metsään, jossa ollaan aiemmin treenattu pistoja. Jätin tietoisesti kutsumatta sitä, koska tiesin, ettei se lähde kovin kauas ja en halunnut liikaa puuttua sen tekemiseen. Melko nopeasti se sieltä palautuukin, varmaan todettuaan, ettei siellä metsässä tapahdu mitään. Ne kohdat videossa, jossa Oiva tulee kohti kameraa ja häviää kuvasta, ovat niitä kohtia joissa Oivan mielestä oli kauhean kiva käydä törmäämässä kuvaajaan! (Kiitos Jenni kuvaamisesta) 

ps. Elämäni ensimmäinen video youtubeen, miksi siitä tuli noin epätarkka latauksen jälkeen? Toivottavasti edes toimii!

Ensikosketus vesipelastukseen

Huh, ensimmäinen lukukausi koulua ohi. Vihdoin ja viimein on aikaa päivittää blogiakin vähän enemmän. Toivottavasti ainakin! Töitä kyllä tekevälle näyttää riittävän, mutta ainakaan ei ole tenttiin lukemista ja tehtävien tekoa vähään aikaan. Kuten otsikosta voi päätellä, käytiin Oivan kanssa vierailemassa vesipelastuksen kuivaharjoittelukurssilla (joka oli tällä kertaa myös vähän märkäharjoittelua) ja tutustumassa tuleviin treenivälineisiin.

Pelastusliiviä, jota käytetään yhtenä avoimen luokan vientiesineistä, Oiva sai kantaa ja muutenkin fiilistellä. Annoin Oivalle vauhdissa liivin kantoon ja sitten pidettiin hirveän kivaa! Oiva oli selkeästi ylpeä saadessaan kantaa moista aarretta.

Entä jos mun pää on niin pieni, etten näe minne juoksen tän liivin kanssa?!
Onneksi molemminpuolinen katsekontakti on kuitenkin kunnossa ;)

Tarpeeksi kannustava meininki? Taputapu!

Pelastusliivin lisäksi Oiva sai kantaa köydenpätkää, jonka kanssa (toki pidemmällä versiolla) hinataan myöhemmin venettä kaikissa kisaluokissa alokasluokasta alkaen. Köyden kantaminen oli niin helppoa, että aikaa piti käyttää kuvaajalle poseeraamiseen. Kantamisen lisäksi reviteltiin hieman köyden kanssa, Oiva sai vetää köyttä ja voittaa kun kiskoi oikein kunnolla.

En mää onneksi kovin pöhköltä näytä <3

Jos on ylpeä köydestään, se pitää viedä myös kuvaajalle!

Lopuksi mentiin vielä harjoittelamaan vedessä olemista ja vähän uimistakin. Tuolloin Oiva ei ollut vielä uinut kertaakaan. Kasvattaja Nina oli vedessä kahluuhousujen kanssa ja houkutteli Oivaa sinne namien avulla. Kyllä Oiva vähän uikin, vaikka koko homma taisi olla vähän outoa.

No kai toi nakki nyt pitää mennä hakemaan!

Minne nakki menee?!

Tässäpä nyt näitä kuvia Oivan ensimmäisistä harjoituksista vepeen liittyen. Tästä se lähtee pikkuhiljaa. Kotona ollaan tehty vähän viennin alkeita lähettämällä Oivaa jokin tavara suussa minun ja Mikaelin välillä. Seuraavaksi aletaan treenata damin kanssa samaa hommaa ensin sisällä ja sitten ulkona. Pikkuhiljaa vaikeutetaan vientiä niin, että esinettä (damia) viedään esimerkiksi vaikeakulkuisemmassa maastossa, rannassa kahlaamalla ja sitten joskus kun liike on varma, niin treenataan varsinaista veneelle viemistä. Ensi viikolla alkaa minun ja kahden muun kouluttajan vetämä Auran Nuuskujen vepekurssi, sitten Oivakin pääsee ensimmäistä kertaa "kotirantaan" ja tutustumaan veneeseen sekä muihin paikkoihin. Tämän kesän tavoitteena vepen kannalta on se, että vene, hukkuva, ja muut vepejutut tulevat Oivalle tutuiksi ja että uiminen alkaa sujua. Tänä kesänä Oiva ei vielä saa hyppiä veneestä ja se on muutenkin vielä liian pieni varsinaisten liikkeiden treenaamiseen, mutta jotain voidaan harjoitella silti. Niistä lisää myöhemmin, kunhan pääsemme aloittamaan kurssin!

Täysi kymppi!

"Jos et ole koskaan rakastanut eläintä, sielusi ei ole vielä herännyt." 

Anatole France

Meidän rakas mammakoira Flora täytti viime viikolla täydet 10-vuotta! Sen kunniaksi ajattelin tehdä postauksen ihan vaan meidän Nöföstä. 

Flora tuli minulle ollessaan reilun kahden vuoden ikäinen, loppuvuodesta 2006. Olin jo jonkin aikaa haaveillut Maaseutuoppilaitoksessa opiskellessani omasta koirasta, jonka kanssa voisi alkaa harrastaa, mutta pennun ottamiselle ei tuntunut olevan sopivaa ajankohtaa. Ihan sattumalta koulun ruokajonossa käyty keskustelu koirahaaveistani ja sen jälkeinen mietintä ja harkinta johtivat lopulta siihen, että Flora muutti meille. Vihdoin minulla oli koira, jonka kanssa voisin alkaa harrastaa vaikka mitä!

Yhteiselo Floran kanssa alkoi kivasti. Asuttiin arjet koulun asuntolalla ja viikonloput vanhempieni luona, jossa vielä tuolloin asuin. Flora sopeutui hirmuisen hyvin uusiin kuvioihin, vaikka pakkohan sen oli ensi alkuun testailla uutta omistajaansa esimerkiksi tekemällä katoamistemppuja metsässä ja varastamalla ruokaa silloin kun silmä vältti. Floran erikoistaitoihin kuului tuolloin taito kuoria varastamansa banaanit!

Olin suunnitellut, että alamme harrastaa pääasiassa tokoa. Mejääkin halusin kokeilla, olihan Flora jo tuolloin minulle tullessaan kisannut mejän voittajaluokkaan asti edellisen omistajansa kanssa. Iltaisin treenattiin tokoa luokkakavereiden kanssa ja liityimme myös melko pian Auran Nuuskujen tokotreeniryhmään. Mejässä starttasimme kaksi kertaa kevään/kesän 2007 aikana. Näistä tuloksena nollat. Floralla oli sen verran riistaviettiä, että se hukkasi molemmilla kerroilla ihmisen tekemän verijäljen lähtiessään jäljestämään esimerkiksi peurojen kulkemia polkuja. Mejästarttimme jäivät näihin kahteen kertaan. Flora varmasti olisi ollut tässä lajissa ihan pätevä, itse en kuitenkaan innostunut lajista niin paljon, että olisin treenannut tarpeeksi tavoitteellisesti. Verijälkiä on kuitenkin Floralle tehty aina silloin tällöin edelleen. Tokossa starttasimme ensimmäisen kerran sysyllä 2007. Tokossa olemme saaneet niin ykkös, kakkos ja kolmos tuloksia vaihdellen, kisanneet olemme kaiken kaikkiaan TK2 tunnuksen verran. Viimeisin starttimme oli kesällä 2012.

Jotain ollaan joskus voitettukin! Tämä taitaa olla vepestä.

Olemme edenneet Floran kanssa tokossa melkoisen hitaaseen tahtiin, mutta se on tainnut olla meille molemmille hyvä vaihtoehto. Itse olen ottanut treenaamisen rennolla asenteella, mutta kuitenkin tuloksista haaveillen. Loppupeleissä tuloksilla ei ole ollut niinkään väliä, vaan enemmän sillä, miten olemme yhdessä kasvaneet toimivaksi tiimiksi, tutustuneet molemmat syvemmin tähän ”ah niin inhottavan ihanaan tokoon” ja ennen kaikkea nauttineet ja pitäneet hauskaa! Itse olen kasvanut tässä vuosien varrella valtavasti koirankouluttajana (vaikka opittavaa on vieläkin yhden loppuelämän verran) ja Flora on ollut tässä suhteessa maailman parhain ja kärsivällisin treenikaveri. Parempaa en olisi voinut toivoa! Onhan Florallakin heikot puolensa, melko matalahkon puoleinen vire ehkä suurimpana, mutta sekin on asia jonka kanssa on tehty töitä ja saavutettu tuloksia. Tosin jonkun kokeneemman käsissä kaikki olisi ehkä tapahtunut nopeammin, mutta onko sillä loppupeleissä väliä, kun me ollaan niin nautittu kaikesta yhdessä tekemisestä ja oppimisesta?   

Vesipelastukseen hurahdettiin vuonna 2010, kun ilmoitin meidät Auran Nuuskujen vepekurssille. Rakkaus tähän lajiin syttyi nopeasti, eikä paluuta taida enää olla. Florakin selvästi nauttii vesipelastuksesta ja se on jopa kerran innostunut hukkuvan pelastamisesta niin paljon, ettei ole suostunut syömään tarjoamaani namia. Siis koira, joka ei koskaan ole sanonut ei ruualle! Suoritimme vesipelastuksen soveltuvuuskokeen syksyllä 2010. Kisasimme lajissa viimeisen kerran viime kesänä ja saimme kaksi ykköstulosta avoimesta luokasta. Vesipelastuksesta onkin tullut ehdoton tämänhetkinen lempilajini ja olen ollut Auran Nuuskujen vesipelastustoimikunnan jäsen vuodesta 2013 alkaen. 

Floran elämää on haitannut viimeisen parin vuoden ajan kyynärpäänivelrikko. Se on oikeastaan ollut syy, miksi lopetimme kisaamisen tokossa ja nyttemmin tein myös päätöksen, ettei kisata enää vepessä. En halua ottaa riskejä sen loukkaamisen suhteen ”turhan takia”. Flora pärjää nivelrikon kanssa melko hyvin satunnaisilla tulehduskipulääkekuureilla ja lisäravinteilla sekä säännöllisellä hieronnalla. Nykyään Flora viettää jo aktiivisia eläkepäiviä. Edelleen me treenataan ”höntsätokoa” Floran aktivoimiseksi, koska se rakastaa touhuta ja osallistua. Flora on myös saanut paikkansa muutaman treenikaverin keskuudessa "varmana häiriökoirana" ja se on saanut tukea nuorempia koiria toimimalla rauhallisena mallina esimerkiksi paikallaanolotreeneissä. Vesipelastamaankin Flora pääsee kesällä kevennetysti, koska mitä mammakoiran elämä olisi ilman lempiharrastusta!

Flora on omanlaisensa persoona. Se on tyynenrauhallisella elämäntyylillään ollut maailman helpoin ja joustavin ystävä, jonka on voinut ottaa käytännössä minne vaan mukaan. Se on rauhallisella olemuksellaan myös valloittanut sellaisten ihmisten sydämet, jotka eivät oikeastaan edes välitä koirista. Siitä on saanut aina olla ylpeä ja siihen on aina voinut luottaa. Joskus tuo rauhallisuus on aiheuttanut tuskastumistakin, kun välillä sitä korkeampaa virettä on tokotreeneissä hakemalla haettu. Oman arvonsa tunteva prinsessa, joka on herkällä sielullaan ja pehmeällä luonteellaan opettanut minulle valtavasti kärsivällisyyttä ja miljoona asiaa koirienkoulutuksesta ja niiden käytöksestä. Floran kautta minulle on avautunut täysin uusi maailma. Maailma täynnä upeita harrastuksia ja koiria sekä ihania koiriin hurahtaneita ihmisiä, joista useista olen saanut ystäviä. Ikuisesti olen kiitollinen siitä, että sain silloin monta vuotta sitten tämän koiran itselleni. 

Toivon kovasti, että saisimme vielä monia yhteisiä vuosia ja että Flora pysyisi hyvässä kunnossa. Aika näyttää, tällä hetkellä kaikki on ainakin hyvin ja aiomme nauttia täysin rinnoin kesästä ja uimisesta! 

Märkä ja pörröinen koira <3

Kuva kesältä 2013, "äijä" taitaa juuri hukkua ja kiire on kova! (c) Mika Lepistö

Flora odottaa lupaa juosta lujaa!
Tai sitä vauhtia mitä tänään sattuu huvittamaan ;)