Hakuhommia ja piileskeleviä äijiä

Otsikko viitttaa meidän uuteen harrastukseen, palveluskoirien hakuun. Ollaan Oivan kanssa aloitettu Katja Konnun pitämä hakukurssi muutama viikko sitten ja treenejä on nyt neljät takana. Kurssi on haun alkeiskurssi. Alkeiskurssi oli oikein hyvä juttu, koska haku on minullekin vieras laji ja on kiva saada hyviä ohjeita nimenomaan hakutreenin aloittamiseen pennun kanssa. Olin oikein iloinen kun päästiin kurssille ja tähän saakka hakumetsässä on ollut tosi kivaa! Pidän itse metsästä ja metsässä liikkumisesta paljon, ja jotenkin nämä "metsälajit" tuntuu aina niin kivoilta vaikka myös tokokentällä viihdyn. Omaa liikkumista metsässä on haitannut jonkin verran tuo alkuvuoden nilkkamurtuma. Lenkeillä se ei haittaa, kun voin kulkea polkua pitkin. Hakumetsässä taas ei polkuja kuljeta, joten olen saanut vähän haastetta liikkumiseen. Kävely sujuu onneksi hyvin, vaikka välillä pahimmissa ryteiköissä vähän hitaasti kun joudun harkitsemaan enemmän askeleitani (en luota murtuneeseen jalkaan tai siihen, ettei se lähtisi alta). Juokseminen metsässä on vielä vähän turhan extremeä, mutta onneksi joku muu on voinut toimia maalimiehenä silloin kun on pitänyt juosta (ainakin pidempään kuin muutama metri).

Kirjoitanpa tähän nyt ihan lyhyesti teoriaa hakukokeesta, eli:

Palveluskoirien hakukoe koostuu kahdesta osiosta, jotka ovat tottelevaisuusosuus ja maasto-osuus. Maasto-osuus on jaettu vielä kahteen osaan, esine-etsintään ja henkilöetsintään. Esine-etsinnässä koiran tulee etsiä 50 x 50 metrin kokoiselta alueelta 1-3 käyttöesinettä luokasta riippuen. Henkilöetsinnässä koiran on etsittävä ilmavainun avulla hakualueelle piiloutuneita ihmisiä (maalimiehiä). Hakualue on leveydeltään kaikissa luokissa 100 metriä. Hakualueen pituus on 1-luokassa 100 metriä, 2-luokassa 200 metriä ja 3-luokassa 300 metriä. Hakuaika kasvaa luokittain, 10 min, 15 min ja 20 min. Kokeessa ohjaaja kulkee alueen merkittyä keskilinjaa ja lähettää koiran "pistoina" etsimään maalimiehiä alueen molemmin puolin. Koiran tulee etsiä alue järjestelmällisesti reunoja myöden. Maalimiehet ovat alueella piiloutuneina ja heitä on yhteensä kolme. Koiran tulee ilmaista löytämänsä maalimies joko haukkumalla maalimiehen luona kunnes ohjaaja ehtii paikalle tai koira voi ilmaista maalimiehen rullan avulla. Rullailmaisua käyttävä koira ottaa maalimiehen löydettyään kaulapannassaan olevan rullan suuhunsa ja palaa rulla suussaan ohjaajan luokse keskilinjalle. Ohjaaja kytkee koiran liinaan ja käskee koiran palata löytyneen maalimiehen luokse. Kokeessa arvostellaan koirakon yhteistyötä ja koiran halukkuutta etsintään ja ilmaisuun.  (Suomen palveluskoiraliitto 2014.)

Haluan tässä nyt vielä mainita, että nämä kirjoittelemani jutut eivät ole välttämättä juuri niin kuin kurssilla on selitetty. Olen saattanut muovata ajatuksia päässäni tai ymmärtää jotain väärin tai eri tavalla ja sitä rataa.. Olemme pentujen kanssa aloittaneet haun alkeet niin, että pennun kanssa mennään hakualueen keskilinjalle ja muutaman metrin päässä keskilinjan molemmin puolin on maalimies namien kanssa. Koira päästetään vapaaksi ja se saa rauhassa tutkia aluetta. Kun koira menee uteliaasti maalimiehen luo, maalimies menee kyykkyyn ja kehuu iloisesti koiraa ja palkitsee sen nameilla. Hetken palkittuaan maalimies nousee takaisin seisomaan eleettömänä. Palkitsemisen jälkeen koiran annetaan taas olla vapaana ja kun se menee toisen maalimiehen luo, se palkitaan samalla tavalla kuin aiemmin. Tätä jatketaan muutamia toistoja (riippuen koirasta) niin, että maalimiehet etenevät hiljalleen keskilinjan molemmin puolin ja koira käy vuorotellen molempien maalimiehien luona. Aluksi maalimiehet ovat vain muutaman metrin päästä keskilinjasta, mutta hiljalleen he menevät syvemmälle hakualueelle kauemmas ohjaajasta. Tässä harjoituksessa koira opetetaan oma-aloitteisesti ja innokkaasti menemään maalimiehen luo. Harjoitusta voi kutsua ”risteilyksi”, koska koira risteilee hakualueen keskilinjan molemmin puolin tehden pistoja maalimiesten luo. Tämän harjoituksen tarkoituksena on opettaa koiralle järjestelmällistä hakualueen tutkimista. Oiva alkoi jo ensimmäisissä treeneissä päästä hienosti jyvälle koko hommasta. Mikäs olisikaan hauskempaa, kuin juosta ihmisen luota toisen luokse ja saada vielä ruokaa siitä huvista! Ohjaajan kuuluu harjoituksessa seistä keskilinjalla rintamasuunta kohti maalimiestä, jotta koira oppii jo ohjaajan asennosta minne suuntaan mennä. Kun koira on käynyt yhden maalimiehen luona, ohjaaja kääntyy seuraavan maalimiehen suuntaan. Jos koira ei meinaa heti lähteä maalimiehen luo, ohjaaja voi auttaa sitä ottamalla muutaman askeleen maalimiestä kohti. Askeleiden ottaminen on parempi kuin puhuminen alussa, kun koira ei vielä tiedä mitä tehdä. Koiran annetaan alussa itse hoksata mistä koko hakuhommassa on kyse. Jos koira kiertää kovin kaukaa ohjaajan ohi seuraavalla pistolle, sitä ohjataan lähemmäs esimerkiksi taputtamalla. Pikkuhiljaa treenien edistyessä Oiva on alkanut jo määrätietoisesti juosta maalimiesten välillä, vaikka matkaa pidennettiin maalimiesten mennessä syvemmälle metsään (maalimiehet olivat kuitenkin koko ajan näkyvissä).

Oli jännä, miten erilailla koirat käyttäytyivät päästessään metsässä vapaaksi. Oiva ei ole ainakaan vielä ollut mikään erityisen itsenäinen ja se pysyttelee lenkilläkin vapaana ollessaan melko lähellä minua. Lisäksi se rakastaa lähes kaikkia ihmisiä. Tämän takia Oiva varmaan tajusi melko nopeasti treeneissä vapaaksi päästyään mennä maalimiehen luokse, eikä se lähtenyt kovin kauas metsään huitelemaan. Toki tässä lajissa koiran tulee olla melko itsenäinen ja ohjaaja on enemmän sivuosassa, eli pitää Oivan kohdalla vahvistaa sitä itsenäistä työskentelyä ja antaa sen tehdä töitä rauhassa. Toisaalta sen täytyy tulla minun luokseni halukkaasti, jos alan joskus käyttää rullailmaisua sen kanssa. Alkuun Oiva juoksi kyllä hyvin maalimiesten väliä, mutta se saattoi ohi mennessään törkkäistä nenällään kättäni. Sitten kun se alkoi vielä enemmän innostua maalimiehistä, jouduin jo pyytämään sitä ohittamaan lähempää minua taputtamalla sille merkiksi. Taputtaminen oli hyvä ohje kurssin vetäjältä Katjalta. Oivan kanssa se toimii hyvin ja minun ei tarvitse sanoa mitään käskyä. Esimerkiksi luoksetulokäsky ei tässä tapauksessa ole hyvä, koska koiraa ei haluta tulemaan/jäämään luokse, vaan vain ohittamaan ohjaaja läheltä.
Kolmannella treenikerralla meidän piti valita käskyt, joita tulemme koirille käyttämään. Minä valitsin ennen varsinaista treenin alkua käytettäväksi hetsauskäskyksi ”mennään hakee äijä”-matran, maalimiehen hakukäskyksi ”äijä” käskyn ja katseen lukitsemista varten (siis kun koira katsoo sinne suuntaan minne haluan sen lähettää) ”tarkkana” käskyn. Totesin tuossa pari päivää sitten damikurssilla, että nuo hetsauskäskyt tulee olemaan varmaan melko tärkeitä jos harrastaa useampaa lajia jossa mennään metsään, jotta koira tietää mitä on tultu tekemään. Toki sen käskylle opettamisen lisäksi koiralla on eri vermeet päällä eri lajeissa, mutta auttaa varmasti, kun jokaiselle hommalle on oma valmisteleva sanansa. Vähän samalla tavalla kun tokossa opettaa valmistelevat sanat erikseen jokaiselle liikkeelle.

Kolmannella treenikerralla treenattiin aiempien pistojen lisäksi ”haamuja”. Niissä koira on keskilinjalla ohjaajan kanssa kytkettynä ja sille näytetään metsässä oleva maalimies, joka heiluttelee metsässä käsiään. Hetken heiluttuaan maalimies (tai haamu) pyrähtää juoksuun ja juoksee muutaman metrin ja tämän jälkeen menee kyykkyyn metsään. Kun koira katsoo maalimiestä (tai sinne suuntaan jonne maalimies juoksi) voidaan opettaa sanaa ”tarkkana” ja sen jälkeen annetaan käsky ”äijä” ja vapautetaan koira. Kun koira pääsee maalimiehen luokse, se palkataan iloisesti. Oiva tykkäsi kovasti näistä haamuharjoituksista, oli varmaan jännittävämpää kun maalimies pyrähti kauemmas juosten.

Viimeisimmissä treeneissä tehtiin ensimmäisen kerran umpipiiloja. Aiemmat treenit on tehty metsässä, mutta umpipiilot otettiin ensimmäisen kerran treenimetsän viereisellä hiekkatiellä. Piiloina meillä oli erilaisia juttuja, esimerkiksi iso muovisaavi, kevythäkki ja pieni teltta. Tässä harjoituksessa koira päästettiin vapaaksi tiellä ja sen annettiin taas itse hoksata mitä pitäisi tehdä. Oiva ei lähtenyt aluksi kovin kauas minusta ja autoin sitä kävelemällä lähemmäs niitä piiloja, joissa tiesin maalimiehen olevan, en kuitenkaan sanonut mitään. Jonkun aikaa touhuttuaan ja minulta varmistuksia tehtyään (tuli luokseni pyörimään ja ihmettelemään muutamia kertoja) Oiva löysi molemmat piilossa olevat maalimiehet ja sai kasan nakkeja molemmilta palkaksi. Toisella kierroksella toinen maalimiehistä oli mennyt kaikkein kauimmaiseen piiloon, joka oli hieman erillään muista piiloista. Autoinkin Oivaa kävelemällä piiloon viereen ennen kuin Oiva bongasi maalimiehen. Oiva teki kuitenkin mielestäni hienoa työtä etsien maalimiehiä. Eihän sillä ollut mitään käsitystä mikä tämän jutun idea oli ja se olisi yhtä hyvin voinut häipyä rallattamaan metsään. On se hieno pieni työskentelyintoinen penneli!0 

Laitan alle vielä videon toisesta umpipiilotreenistä. Tuossa videossa Oiva häipyy hetkeksi metsään, jossa ollaan aiemmin treenattu pistoja. Jätin tietoisesti kutsumatta sitä, koska tiesin, ettei se lähde kovin kauas ja en halunnut liikaa puuttua sen tekemiseen. Melko nopeasti se sieltä palautuukin, varmaan todettuaan, ettei siellä metsässä tapahdu mitään. Ne kohdat videossa, jossa Oiva tulee kohti kameraa ja häviää kuvasta, ovat niitä kohtia joissa Oivan mielestä oli kauhean kiva käydä törmäämässä kuvaajaan! (Kiitos Jenni kuvaamisesta) 

ps. Elämäni ensimmäinen video youtubeen, miksi siitä tuli noin epätarkka latauksen jälkeen? Toivottavasti edes toimii!

Ensikosketus vesipelastukseen

Huh, ensimmäinen lukukausi koulua ohi. Vihdoin ja viimein on aikaa päivittää blogiakin vähän enemmän. Toivottavasti ainakin! Töitä kyllä tekevälle näyttää riittävän, mutta ainakaan ei ole tenttiin lukemista ja tehtävien tekoa vähään aikaan. Kuten otsikosta voi päätellä, käytiin Oivan kanssa vierailemassa vesipelastuksen kuivaharjoittelukurssilla (joka oli tällä kertaa myös vähän märkäharjoittelua) ja tutustumassa tuleviin treenivälineisiin.

Pelastusliiviä, jota käytetään yhtenä avoimen luokan vientiesineistä, Oiva sai kantaa ja muutenkin fiilistellä. Annoin Oivalle vauhdissa liivin kantoon ja sitten pidettiin hirveän kivaa! Oiva oli selkeästi ylpeä saadessaan kantaa moista aarretta.

Entä jos mun pää on niin pieni, etten näe minne juoksen tän liivin kanssa?!
Onneksi molemminpuolinen katsekontakti on kuitenkin kunnossa ;)

Tarpeeksi kannustava meininki? Taputapu!

Pelastusliivin lisäksi Oiva sai kantaa köydenpätkää, jonka kanssa (toki pidemmällä versiolla) hinataan myöhemmin venettä kaikissa kisaluokissa alokasluokasta alkaen. Köyden kantaminen oli niin helppoa, että aikaa piti käyttää kuvaajalle poseeraamiseen. Kantamisen lisäksi reviteltiin hieman köyden kanssa, Oiva sai vetää köyttä ja voittaa kun kiskoi oikein kunnolla.

En mää onneksi kovin pöhköltä näytä <3

Jos on ylpeä köydestään, se pitää viedä myös kuvaajalle!

Lopuksi mentiin vielä harjoittelamaan vedessä olemista ja vähän uimistakin. Tuolloin Oiva ei ollut vielä uinut kertaakaan. Kasvattaja Nina oli vedessä kahluuhousujen kanssa ja houkutteli Oivaa sinne namien avulla. Kyllä Oiva vähän uikin, vaikka koko homma taisi olla vähän outoa.

No kai toi nakki nyt pitää mennä hakemaan!

Minne nakki menee?!

Tässäpä nyt näitä kuvia Oivan ensimmäisistä harjoituksista vepeen liittyen. Tästä se lähtee pikkuhiljaa. Kotona ollaan tehty vähän viennin alkeita lähettämällä Oivaa jokin tavara suussa minun ja Mikaelin välillä. Seuraavaksi aletaan treenata damin kanssa samaa hommaa ensin sisällä ja sitten ulkona. Pikkuhiljaa vaikeutetaan vientiä niin, että esinettä (damia) viedään esimerkiksi vaikeakulkuisemmassa maastossa, rannassa kahlaamalla ja sitten joskus kun liike on varma, niin treenataan varsinaista veneelle viemistä. Ensi viikolla alkaa minun ja kahden muun kouluttajan vetämä Auran Nuuskujen vepekurssi, sitten Oivakin pääsee ensimmäistä kertaa "kotirantaan" ja tutustumaan veneeseen sekä muihin paikkoihin. Tämän kesän tavoitteena vepen kannalta on se, että vene, hukkuva, ja muut vepejutut tulevat Oivalle tutuiksi ja että uiminen alkaa sujua. Tänä kesänä Oiva ei vielä saa hyppiä veneestä ja se on muutenkin vielä liian pieni varsinaisten liikkeiden treenaamiseen, mutta jotain voidaan harjoitella silti. Niistä lisää myöhemmin, kunhan pääsemme aloittamaan kurssin!

Täysi kymppi!

"Jos et ole koskaan rakastanut eläintä, sielusi ei ole vielä herännyt." 

Anatole France

Meidän rakas mammakoira Flora täytti viime viikolla täydet 10-vuotta! Sen kunniaksi ajattelin tehdä postauksen ihan vaan meidän Nöföstä. 

Flora tuli minulle ollessaan reilun kahden vuoden ikäinen, loppuvuodesta 2006. Olin jo jonkin aikaa haaveillut Maaseutuoppilaitoksessa opiskellessani omasta koirasta, jonka kanssa voisi alkaa harrastaa, mutta pennun ottamiselle ei tuntunut olevan sopivaa ajankohtaa. Ihan sattumalta koulun ruokajonossa käyty keskustelu koirahaaveistani ja sen jälkeinen mietintä ja harkinta johtivat lopulta siihen, että Flora muutti meille. Vihdoin minulla oli koira, jonka kanssa voisin alkaa harrastaa vaikka mitä!

Yhteiselo Floran kanssa alkoi kivasti. Asuttiin arjet koulun asuntolalla ja viikonloput vanhempieni luona, jossa vielä tuolloin asuin. Flora sopeutui hirmuisen hyvin uusiin kuvioihin, vaikka pakkohan sen oli ensi alkuun testailla uutta omistajaansa esimerkiksi tekemällä katoamistemppuja metsässä ja varastamalla ruokaa silloin kun silmä vältti. Floran erikoistaitoihin kuului tuolloin taito kuoria varastamansa banaanit!

Olin suunnitellut, että alamme harrastaa pääasiassa tokoa. Mejääkin halusin kokeilla, olihan Flora jo tuolloin minulle tullessaan kisannut mejän voittajaluokkaan asti edellisen omistajansa kanssa. Iltaisin treenattiin tokoa luokkakavereiden kanssa ja liityimme myös melko pian Auran Nuuskujen tokotreeniryhmään. Mejässä starttasimme kaksi kertaa kevään/kesän 2007 aikana. Näistä tuloksena nollat. Floralla oli sen verran riistaviettiä, että se hukkasi molemmilla kerroilla ihmisen tekemän verijäljen lähtiessään jäljestämään esimerkiksi peurojen kulkemia polkuja. Mejästarttimme jäivät näihin kahteen kertaan. Flora varmasti olisi ollut tässä lajissa ihan pätevä, itse en kuitenkaan innostunut lajista niin paljon, että olisin treenannut tarpeeksi tavoitteellisesti. Verijälkiä on kuitenkin Floralle tehty aina silloin tällöin edelleen. Tokossa starttasimme ensimmäisen kerran sysyllä 2007. Tokossa olemme saaneet niin ykkös, kakkos ja kolmos tuloksia vaihdellen, kisanneet olemme kaiken kaikkiaan TK2 tunnuksen verran. Viimeisin starttimme oli kesällä 2012.

Jotain ollaan joskus voitettukin! Tämä taitaa olla vepestä.

Olemme edenneet Floran kanssa tokossa melkoisen hitaaseen tahtiin, mutta se on tainnut olla meille molemmille hyvä vaihtoehto. Itse olen ottanut treenaamisen rennolla asenteella, mutta kuitenkin tuloksista haaveillen. Loppupeleissä tuloksilla ei ole ollut niinkään väliä, vaan enemmän sillä, miten olemme yhdessä kasvaneet toimivaksi tiimiksi, tutustuneet molemmat syvemmin tähän ”ah niin inhottavan ihanaan tokoon” ja ennen kaikkea nauttineet ja pitäneet hauskaa! Itse olen kasvanut tässä vuosien varrella valtavasti koirankouluttajana (vaikka opittavaa on vieläkin yhden loppuelämän verran) ja Flora on ollut tässä suhteessa maailman parhain ja kärsivällisin treenikaveri. Parempaa en olisi voinut toivoa! Onhan Florallakin heikot puolensa, melko matalahkon puoleinen vire ehkä suurimpana, mutta sekin on asia jonka kanssa on tehty töitä ja saavutettu tuloksia. Tosin jonkun kokeneemman käsissä kaikki olisi ehkä tapahtunut nopeammin, mutta onko sillä loppupeleissä väliä, kun me ollaan niin nautittu kaikesta yhdessä tekemisestä ja oppimisesta?   

Vesipelastukseen hurahdettiin vuonna 2010, kun ilmoitin meidät Auran Nuuskujen vepekurssille. Rakkaus tähän lajiin syttyi nopeasti, eikä paluuta taida enää olla. Florakin selvästi nauttii vesipelastuksesta ja se on jopa kerran innostunut hukkuvan pelastamisesta niin paljon, ettei ole suostunut syömään tarjoamaani namia. Siis koira, joka ei koskaan ole sanonut ei ruualle! Suoritimme vesipelastuksen soveltuvuuskokeen syksyllä 2010. Kisasimme lajissa viimeisen kerran viime kesänä ja saimme kaksi ykköstulosta avoimesta luokasta. Vesipelastuksesta onkin tullut ehdoton tämänhetkinen lempilajini ja olen ollut Auran Nuuskujen vesipelastustoimikunnan jäsen vuodesta 2013 alkaen. 

Floran elämää on haitannut viimeisen parin vuoden ajan kyynärpäänivelrikko. Se on oikeastaan ollut syy, miksi lopetimme kisaamisen tokossa ja nyttemmin tein myös päätöksen, ettei kisata enää vepessä. En halua ottaa riskejä sen loukkaamisen suhteen ”turhan takia”. Flora pärjää nivelrikon kanssa melko hyvin satunnaisilla tulehduskipulääkekuureilla ja lisäravinteilla sekä säännöllisellä hieronnalla. Nykyään Flora viettää jo aktiivisia eläkepäiviä. Edelleen me treenataan ”höntsätokoa” Floran aktivoimiseksi, koska se rakastaa touhuta ja osallistua. Flora on myös saanut paikkansa muutaman treenikaverin keskuudessa "varmana häiriökoirana" ja se on saanut tukea nuorempia koiria toimimalla rauhallisena mallina esimerkiksi paikallaanolotreeneissä. Vesipelastamaankin Flora pääsee kesällä kevennetysti, koska mitä mammakoiran elämä olisi ilman lempiharrastusta!

Flora on omanlaisensa persoona. Se on tyynenrauhallisella elämäntyylillään ollut maailman helpoin ja joustavin ystävä, jonka on voinut ottaa käytännössä minne vaan mukaan. Se on rauhallisella olemuksellaan myös valloittanut sellaisten ihmisten sydämet, jotka eivät oikeastaan edes välitä koirista. Siitä on saanut aina olla ylpeä ja siihen on aina voinut luottaa. Joskus tuo rauhallisuus on aiheuttanut tuskastumistakin, kun välillä sitä korkeampaa virettä on tokotreeneissä hakemalla haettu. Oman arvonsa tunteva prinsessa, joka on herkällä sielullaan ja pehmeällä luonteellaan opettanut minulle valtavasti kärsivällisyyttä ja miljoona asiaa koirienkoulutuksesta ja niiden käytöksestä. Floran kautta minulle on avautunut täysin uusi maailma. Maailma täynnä upeita harrastuksia ja koiria sekä ihania koiriin hurahtaneita ihmisiä, joista useista olen saanut ystäviä. Ikuisesti olen kiitollinen siitä, että sain silloin monta vuotta sitten tämän koiran itselleni. 

Toivon kovasti, että saisimme vielä monia yhteisiä vuosia ja että Flora pysyisi hyvässä kunnossa. Aika näyttää, tällä hetkellä kaikki on ainakin hyvin ja aiomme nauttia täysin rinnoin kesästä ja uimisesta! 

Märkä ja pörröinen koira <3

Kuva kesältä 2013, "äijä" taitaa juuri hukkua ja kiire on kova! (c) Mika Lepistö

Flora odottaa lupaa juosta lujaa!
Tai sitä vauhtia mitä tänään sattuu huvittamaan ;)

Kursseja ja kuulumisia

Taas on aikaa vierähtänyt viime postauksesta. Itsellä on alkanut koulu sairaslomailujen jälkeen ja töissäkin olen muutaman vuoron tehnyt sitten nilkkamurtuman ja aika on kulunut ihan siivillä. Oiva täytti perjantaina viisi kuukautta. Ja Florallakin lähenee tuo 10 vuotta jo kovaa vauhtia! Oiva on kasvanut viime aikoina lähinnä jaloistaan, painoa sille on tullut suhteessa aika vähän. Torstaina punnitessa se painoi 14,5 kiloa. Lisäsin viikko sitten Oivalle ruokaakin, kun se on jopa ehkä vähän liian hoikka. Jotenkin se on kasvanut nyt niin huimaa vauhtia, etten ole tajunnut lisätä ruuan määrää tarpeeksi nopeasti! Onhan Oiva toki rakenteeltaankin melko siro, verrattuna esimerkiksi Elmo veljeen, jonka paino lähenee kuulemma jo kahtakymmentä kiloa. Kesäkuussa on Vesipedon kennelin pentutreffit, joten hauska nähdä sitten myös muita veljiä.

Flora toivottaa hyvää kevättä valkovuokkojen keskeltä!

Arki Oivan kanssa sujuu jo tosi hyvin. Vaikka ollaan myös treenailtu kaikenlaisia "temppuja" niin pääasiana tässä ensimmäisen kolmen kuukauden aikana olen pitänyt sitä, että Oiva oppii toimivaksi kaikissa arjen tilanteissa. Tässä olen mielestäni onnistunut ihan hyvin. Oiva kulkee remmissä kohtalaisen kivasti niin täällä Haritussa kuin keskellä kaupungin hälinääkin ja osaa rauhoittua kotona silloin kun ei tapahdu mitään. Yksinolo (tai Floran kanssa olo) sujuu myös hyvin. Tai ainakin aina, kun ollaan tultu jostain kotiin, molemmat koirat ovat olleet juuri heränneen näköisiä eli nukkuvat varmaan meidän poissaoloajan. Niin ja pakko vielä todeta, että sisäsiisti Oiva on ollut oikeastaan jo 10 viikkoisesta, koska olen ollut niin paljon sairasloman takia kotona ja pystynyt oikeasti viemään sitä "koko ajan" ulos. Edelleenkään nuo eivät joudu olemaan kovin pitkiä päiviä yksin, koska meillä on Mikaelin kanssa vähän vuoropäivinä koulua ja ylipäätänsä koulua on tosi vähän. Kesällä sitten, kun meillä alkaa työt, niin päivät koirillakin pitenee. Myös autossa matkustaminen sujuu suurimman osan ajasta tosi kivasti ja Oiva nukkuukin lähes aina autossa.

Jottei arki olisi liian toimivaa, niin remmikävelyyn ja ohituksiin haasteensa tuo haukkuminen. Oiva ei pikkupentuna haukkunut ohikulkijoita juuri ollenkaan, mutta kun viikkoja tuli lisää niin jotenkin se havainnoi enemmän asioita ympärillään ja keksi tuon ohituksissa haukkumisen. Nyt ollaan tehty muutama viikko jo töitä sen eteen ja tuntuu että haukkuminen on jo vähenemään päin. Sen verran on kuitenkin haukku herkässä tuolla pojalla, että tuskin siitä ihan hiljaista koskaan tulee saamaan, mutta jotain sinnepäin toivoisin sen tulevaisuudessa olevan. Hassua muuten huomata, että sillaiset asiat jotka tuntuivat vielä muutama viikko sitten tosi rasittavilta, ovat jo oikeastaan loppuneet. Kuten Oivan pureminen. Vielä muutama viikko sitten se oli tosi rasittavaa ja ajattelin, ettei se ikinä lopeta minun nilkkojeni kimppuun käymistä. Nykyisin Oiva puree oikeastaan tosi vähän. Vieläkin kiihtyessään jostain se saattaa tarrata hihaan tai minun pukiessa koittaa repiä sukkia, mutta oikeasti tosi vähän. Vaikka pennut on ihan söpöjä, niin pakko todeta, että onneksi ne eivät ole sitä kovin kauan!

Tällä viikolla meillä alkoi kaksi uutta kurssia, pentujen damikurssi ja perustottelevaisuuskurssi. Molemmat ovat Auran Nuuskujen järjestämiä. Damikurssin ensimmäisellä kerralla treenattiin damin kantamista ja maasta nostamista. Kantamisia ollaan Oivan kanssa tehty jonkun verran ja ne sujuvat mielestäni ihan ok. Nostamisten kanssa olen itse ollut jotenkin huono opettamaan, tai ei olla ylipäätään treenattu niitä erityisen paljon. Siis ihan sillaisia nostoja, joissa dami lasketaan maahan ja koira nostaa sen siitä minulle käteen. Heittojenhan kautta (olen heittänyt parin metrin päähän rakentaakseni innostusta sitä damia kohtaan) se palautus onnistuu ihan ok, mutta kun dami on vain tylsästi paikallaan, asia on ollut eri. Kun alettiin treenata nostamista, sanoin kurssin vetäjälle Maaritille, ettei Oiva varmaan sitä damia nosta. Maarit näytti mallia Oivan kanssa ja kas kummaa, Oiva otti damin maasta suuhunsa ja palautti Maaritille käteen asti! Pitää siis vain luottaa koiraan ja lopettaa itse se kaikki sählääminen. Toki noissa käteen luovutuksissa pitää olla vielä tosi nopea ja napata se dami heti, kun se on lähellä kättä, jotta onnistumisia tulisi mahdollisimman paljon. Huomasin myös noissa luovutuksissa, ettei minulla voi olla toisessa kädessä nameja samaan aikaan. Olen rakentanut Oivalle niin voimakkaaksi namikäden tavoittelun imutusseuraamista varten, että se ei pysty oikein tekemään mitään jos minulla on ne namit kädessä. Enkä voi oikein kieltääkään Oivaa siitä namikäden tavoittelusta, koska se on aika oleellista vielä tässä vaiheessa, kun treenataan seuraamisen alkeita. Tein kurssin jälkeen kotona luovutuksia niin, että merkkasin naksuttimella sen oikean hetken kun dami putoaa käteeni, ja sen jälkeen kaivoin namin taskusta rauhassa. Se tuntui auttavan, ja naksua käyttämällä saan vahvistettua juuri oikeaa asiaa, eli nimenomaan sitä hetkeä kun dami putoaa käteeni, eikä minulla ole liian kiire sen namin kanssa.

Perustottelevaisuuskurssin ensimmäisellä kerralla treenattiin kontaktia ja ohituksia. Ollaan Oivan kanssa käyty hallilla ja treenikenttien laidoilla sen verran, että kontaktin ottaminen muiden koirien ollessa häiriönä sujuu jo tosi hyvin. Sen täytyy kentälle tullessa haukkua varmuuden vuoksi, mutta sitten itse treenatessa se keskittyy jo kivasti. Treenattiin ohituksia ihan arkiseuraamiskäskyllä eli sillaisella löyhällä seuraamisella ja katsekontaktilla minun vasemmalla puolella. Tehtiin ohituksia myös niin, että pujoteltiin muiden paikallaan olevien koirakoiden välistä. Tässä huomasin, että sosiaalinen palkka toimii paremmin kuin nami. Jos annan kesken ohituksen Oivalle namin, se pysähtyy syömään sitä (vaikka ne namit on oikeasti tosi pieniä..) ja sen namin syömisen jälkeen tilanne hajoaa ja se ehtii alkaa tuijotella toisia koiria. Kehuilla ja iloisella äänenkäytöllä tyyliin "hyvä poika, taitava Oiva, vitsi miten hieno, vautsi mikä pentu..." saan sen ohittamaan paljon paremmin ja tilanne ei katkea siihen namin syömiseen. Onko se muuten jotenkin "miesmäinen" juttu, kun ei voi syödä samaan aikaan kuin kävelee? :D Noh, oli miten oli, sitä varmaankin kannattaa käyttää mikä toimii.

Kotona vähemmässä häiriössä ja lyhyemmissä treeneissä ollaan keskitytty enemmän sitten niihin teknisiin juttuihin ja varsinaisten tottisliikkeiden alkeistreeneihin. Työn alla ovat edelleen seuraaminen, sivulletulo, eteen tulo, luoksetulot ja maahanmeno. Varsinkin seuraamiseen haluan korkeaa virettä ja täyttä tekemisen intoa, joten sitä on hyvä treenata sillaisina hetkinä, kun ei olla roikuttu valmiiksi kentällä jo puolta tuntia treenaten kontaktia ja Oiva on jo väsähtänyt hieman. Muutenkin noita teknisiä juttuja on mukavampi treenata vähemmässä häiriössä ja keskittyä siihen "olemiseen" ja kontaktiin sitten noissa kimppatreeneissä. Toki meillä on kotikentälläkin saattanut treeneissä välillä häiriönä olla jonkun kaverin koira, mutta Oiva on häkissä aina väliajat ja pääsee tekemään sitten omalla vuorollaan, kun toinen koira on häkissä tai autossa. Voisin kirjoitella näistä kotitreeneistä toisella kertaa ja laittaa vähän videotakin meidän seuraamistreeneistä. Nyt pitää painua nukkumaan, jotta jaksan panostaa huomisen etäpäivän kunniaksi koulujuttuihin. Laitan tähän alle pari Hannan ottamaa kuvan Oivasta 14-viikkoisena. Mikä ihana tappijalka! Ja Hanna sai mahtavia kuvia!

Nenäeläin <3

14-viikkoa.

 

14-viikkoa.

Lokki ja varis

Tänään Oiva on jo 18 viikkoa vanha. Neljä ja puoli kuukautta siis, kylläpä aika rientää! Tänään Oiva pääsi tutustumaan riistaan ensimmäisen kerran. Tai no ei virallisesti ensimmäisen, pennut saivat tutustua siipiin jo pentulaatikossa, mutta ensimmäisen kerran meille muuton jälkeen.

On mukavaa kun kasvattaja Nina asuu aivan tuossa naapurikaupungissa ja päästiin tutustumaan riistaan Ninan opastuksella. Itselle nämä riista ja nome hommat ovat vieraampia, joten kiva kun on joku kokeneempi auttamassa. Taippareihin meidän on Oivan kanssa tarkoitus mennä, mutta muita tavoitteita meillä ei vielä ole nomen suhteen. Olen kuitenkin kiinnostunut tutustumaan tähänkin lajiin paremmin ja mitä monipuolisempi harrastuskaveri niin sitä parempi! Labukoista on moneen hommaan ja harrastukseen, siinä yksi syy, miksi juuri tämä rotu on valikoitunut omakseni.

Käytiin ensin juoksuttamassa koiria vapaana. Paikalla olivat Ninan koirat Muru (Oivan isoäiti) ja Eddie (Oivan setä), Jennin Elmo (Oivan veli) ja tietysti meidän Oiva ja Flora. Kaikki tulivat hyvin juttuun ja vauhtia riitti!

Oiva sai tutustua riistaan Elmon jälkeen. Ensimmäiseksi tutustiin varikseen ja sen jälkeen lokkiin. Oiva lähti heti uteliaana nuuskimaan maahan jääneitä linnun hajuja.

Seuraavaksi päästiinkin jo kurkkimaan mitä sieltä muovikassista löytyykään. Oivaa rupesi vähän jännittämään, taisi variksessa olla sen verran voimakas haju! 

Kun Oiva oli ensin saanut tutustua lintuihin rauhassa, Nina teki parin, kolmen metrin laahausjäljen ja vei linnun hieman piiloon. Oiva seurasi melko tarkkaan mitä tapahtui, mutta välillä piti vähän haukahtaa seuraamassa olleille ihmisille ja kameralle. 

Parin laahausjäljen jälkeen varis ei ollut enää niin jännittävä ja Oiva otti sen kertaalleen kannettavaksikin minun innostamana. 

Variksen jälkeen tutustuttiin myös lokkiin. Sekin oli kiinnostava ja samalla vähän jännittävä.

Varis vei kuitenkin voiton ja sitä piti vähän nuolaistakin kuten kuvasta näkyy! Oiva oli kiinnostunut riistasta ja jäljestikin uteliaana niistä jääneitä hajuja. Riistaviettiä siis tuntuu löytyvän ja Oivan rauhallisen kiinnostunut tapa suhtautua lintuihin on kuulemma ihan normaali, eli tyytyväinen voi olla. Sovittiin, että seuraavan kerran näytetään riistaa Oivalle kuukauden päästä.

Lopuksi käytiin vielä vähän juoksemassa ja lammella uimassa. Tosin Oiva tyytyi katselemaan vierestä uteliaana kun Elmo, Eddie ja Muru pulikoivat. Florakaan ei uimisesta innostunut, taisi olla vielä vähän kylmää!

Pentuseminaari

Oltiin 5.4 Veikkolassa pentuseminaarissa Oivan veljen Elmon omistajan Jennin kanssa. Seminaarin piti Mia Skogster ja aiheena oli pennun ensimmäisen elinvuoden koulutus ja tottiskoulutuksen aloittaminen.  Minusta seminaari oli oikein hyvä ja Mia oli esiintyjänä selkeä ja ymmärrettävä. Mia osasi perustella asioita hyvin ja ei tyrmännyt myöskään muita tapoja kouluttaa, vaan kertoi miten itse toimii ja kouluttaa.

Semma pidettiin siis Veikkolassa ja paikkana oli PiskiPaja. Tiedossamme oli, että semma pidetään koulutushallissa, mutta itselleni tuli yllätyksenä kuinka kylmä hallissa oli. Istuttiin taukoja lukuunottamatta paikoillamme 10-17.30, joten siinä ehti paleltua. PiskiPajalta tuli infosähköposti ajo-ohjeista ja siitä mitä tarvitsee ottaa mukaan. Listassa oli mm. sisäkengät, retkituoli ja käteistä rahaa ostoksia varten. Se, mitä olisin eniten toivonut ottaneeni mukaan, olisi ollut paksu huopa ja toppahousut, niin kylmä minulle tuli semman aikana. Ehkä olisi pitänyt itse tajuta, että hallissa voi olla kylmä, mutta jotenkin olin kuvitellut teoria osuuden olevan jossain hallin luentotilassa tai vastaavassa ja hallin olevan lämpimämpi. Noista halleista ei aina oikein tiedä, jotkut voi olla tosi lämpimiä ja jotkut kylmiä. Hallin kylmyydestä olisi ollut kiva saada kuulla infosähköpostissa. Muutoin järjestelyt PiskiPajan puolesta olivat oikein onnistuneita. Kanttinissa oli runsaasti herkkuja tarjolla ja ison tilan ollessa kyseessä seminaarin seuraaminen oli myös helppoa, koska tilaa riitti kaikille.

Olin ilmoittanut minut ja Oivan esimerkkikoirakoksi, mutta kaikki koirat eivät päässeet mukaan ja me emme valikoituneet Oivan kanssa. Jälkikäteen ajateltuna se oli oikeastaan ihan hyvä. Päivä olisi ollut ihan  älyttömän pitkä ajomatkoineen ja ehkä vähän liian rankka Oivalle. Lisäksi ilman koiraa pystyin keskittymään rauhassa seminaariin, eikä tarvinnut koko ajan miettiä miten Oiva pärjää autossa tai häkissä. Toisaalta olisi ollut hirmukivaa päästä Mian ohjattavaksi. Ehkä seuraavalla kerralla sitten!

Kirjoittelen tähän nyt joitain juttuja seminaarista, mutta mitään syväluotaavaa tekstiä koko seminaarista en edes pystyisi tekemään, eikä se ole mielestäni tarkoituksenmukaistakaan. Jokainen pystyy halutessaan menemään seminaariin itse ja sitä voinkin lämpimästi suositella. Kirjoittamani asiat ovat niitä, jotka ovat jääneet itselleni tärkeinä asioina mieleen ja olen saattanut painottaa asioita eri tavalla kuin seminaarissa.

Hyvä suhde koiraan luodaan jo pentuna ja suhteen luominen alkaa heti pennun kotiutuessa. Koulutus aloitetaan aina motivaation kasvattamisesta palkkiota kohtaan ja sen tavoittelemiseen ohjaajan kädestä. Pennulle ensisijainen palkkio on ruoka. Motivaatiota ruuan tavoitteluun kädestä rakennetaan niin, että pennun annetaan tavoitella kädessä olevia nameja ja varastaa kädestä. Namikättä pidetään ensin auki, jotta pieni pentu ymmärtää ruuan tulevan sieltä. Kun pentu on jo oppinut namien tulevan kädestä, voidaan sen intoa kasvattaa estämällä pennun suora pääsy namikädelle pitämällä sitä kiinni rinnan kohdalta. Kun pentu työntyy rinnan edessä olevaa kättä vasten, päästetään se namikädelle ja annetaan "jackpot" eli useita nameja kerralla. Lisäksi tässä hyödynnetään laumaviettiä, kehutaan ja kannustetaan pentua, kun se tavoittelee namikättä. Pennun ensimmäisen elinvuoden tärkein tavoite on rakentaa motivaatiota ohjaajan kanssa työskentelyyn ja tekemiseen.

Varsinaisten liikkeiden koulutus aloitetaan vasta, kun pentu osaa tavoitella ruokaa ohjaajan kädestä innokkaasti ja pentu hakee ohjaajalta palkkiota oma-aloitteisesti ja ilman houkuttelua. Namikäden tulee olla rauhallinen ja selkeäliikkeinen, jotta pentu pystyy seuraamaan käden liikettä. Liikkeitä, jotka opetetaan pennulle namilla (kädellä ohjaten), ovat mm. perusasento, sivulletulo, seuraaminen, käännökset, takapään käyttö, luoksetulo, eteen tulo, istuminen ja maahanmeno.

Tässä Oiva pitää kontaktia!
Kuva ei ole seminaarista,
vaan eräistä tkk:n treeneistä muutama viikko sitten.
Kuvan otti Nina Remes. 

Kysyin liikkeiden nimeämisestä, koska jotenkin itse olen ollut tässä arka. Tai ajatellut, että en nimeä kauheasti liikkeitä ennen kuin ovat teknisesti tosi hyviä. Mia oli sitä mieltä, että kun pentu osaa liikkeen namikädellä ohjaten ja motivaatio on korkea, siihen voi alkaa lisätä käskysanaa. Ei ole kuulemma vaarallista jos pentu esim. istuu alkuun välillä hieman huonommin, vaan tilanne korjaantuu monesti pennun kasvaessa. Mia mainitsi kuitenkin, että jos huomaa pennun oppineen liikkeen väärin, niin silloin asia pitää toki korjata. 

Liikkeet, joihin tehdään hyvä pohjatyö pentuna ovat seuraaminen (motivaatio ja paikka), luoksetulot (motivaatio ja vauhti), noudot (ote ja takaisinpaluuvauhti) ja eteenlähetys (motivaatio). Eteenlähetyksestä itselleni jäi mieleen vinkki opettaa se ennemmin lelulla, kuin kosketusalustalla. Pk tottiksessa eteen menoon halutaan vauhtia ja viettiä ehkä vielä enemmän kuin tokossa ja kosketusalustan "etsiminen" saattaa hidastaa koiraa. Tämä siis siksi, koska alusta ei näy pidemmältä ja koira saattaa joutua hidastamaan etsiessään oikeaa paikkaa. Tokossa matka on lyhyempi ja tällöin vastaavaa ongelmaa ei ehkä tule.

Pennun alkuopetus tapahtuu siis namilla. Hiljalleen namipalkka vaihdetaan lelu/saalispalkkaan. Tämä tapahtuu yleensä siinä vaiheessa, kun koiran saalisvietti alkaa olla "auki" eli koira kiinnostuu saalisleikeistä. Lelupalkkaa voidaan käyttää vasta, kun pentu on oppinut leikkimään ja osaa irrottaa lelusta. Saalisvietti on silloin hyvä, kun pentu tavoittelee myös "kuollutta" saalista, eli paikallaan olevaa lelua. Lelupalkkaan siirtyminen ei ole mitenkään ehdotonta, jos koira ei leiki mielellään. Pennulle/nuorelle koiralle lelulla opetettavia liikkeitä ovat mm. esineen tuominen tänne-käskyllä, eteen istuminen esine suussa, esineen pitäminen ja eteen lähetys. 

Jos pennun saaliviettiä halutaan vahvistaa, se voidaan tehdä avustajan kanssa. Avustaja pitää pentua liinassa ja ohjaaja leikkii  koiran edessä lelulla (riippuu lajista, jos esim. haku tai suojelu, annetaan avustajan leikkiä ja ohjaaja pitää koiraa). Ohjaaja heittelee lelua nopein, terävin liikkein ja antaa lopulta pennun ollessa innostunut, sen purra leluun. Tärkeää on, että pennun annetaan voittaa aina, kun se vähänkin vastustaa. Pennulle tehdään tunnetta siitä, että se on vahvempi kuin ohjaaja. Pennun kanssa leikitään jonkin aikaa (leikin kesto riippu pennusta) ja kun pentu on todella innokas, leikki päätetään niin, että pentu irrottaa käskyllä lelusta. Joissain tapauksissa pennun annetaan myös kantaa lelua esim. autolle. Tärkeää leikissä on ohjaajan oma innostuneisuus, pitää osata iloita lelusta ja sen pitämisestä jotta koirakin innostuu. 

Tässä me leikitään! Kuva myös tkk:n treeneistä. (c) Nina Remes.

Muita tärkeitä pennulle opetettavia asioita ovat ohjaajan kunnioittaminen, fyysisen käsittelyn sietäminen, rauhoittuminen, hallintakäskyt (ei, tänne, odota ja irti), toisten koirien ohittaminen ja nenätyöskentely (esim. jälkeä ajatellen). Hyvän hallinnan hyötyjä koiralle ja ohjaajalle ovat esimerkiksi se, että koiralle voidaan antaa enemmän vapautta, stressin poistuminen koiran elämästä, koira saa toteuttaa itseään ja viettiään jos se pystytään hallitsemaan myös korkeassa viettitilassa ja arkielämä on helpompaa ohjaajalle koiran ollessa hallinnassa. 

Pennun opetuksessa vältetään liian teknistä opettamista, kokonaisten koeliikkeiden harjoittelua, liikaa stressiä ja pakotteilla aktivoimista, rajattomuutta ja turvattomuutta. 

Teoriaosuuden jälkeen (ja itseasiassa sen välissäkin) Mia treenasi omaa 13-viikkoista pentuaan Big Daddyä. Oli hienoa seurata mitä jo noinkin pieni pentu osasi ja miten innostunut ja motivoitunut se oli tekemiseen. Tämän jälkeen aloitettiin harjoituskoirakoiden koulutus. Koirakoita oli yhteensä kahdeksan, pari malia, saksanpaimenkoira, suursnautseri, bortsu, amstaffi ja dobermanni taisivat olla rodut. Kaikkien kanssa harjoiteltiin hieman eri juttuja, mutta monen koirakon kohdalla toistui imutustekniikka ja seuraamisen opettaminen. 

Mian mukaan imuttaessa käden asento on tärkeä. Käden asento on kuppimainen ja peukalo osoittaa ulospäin kämmenestä (vähän kuin käsi vaihdekepin päällä, tämä havainnollisti ainakin minulle asentoa). Namit ovat tarpeeksi suuria, etteivät ne putoa kämmenestä. Koiran ei anneta syödä  nameja koko ajan kädestä, vaan se saa palkkaa välillä kädestä yksi kerrallaan ja lopussa isomman määrän, eli "jackpotin". Imuttaa voi joko vasemmalla kädellä tai oikealla. Varsinkin jos koirasta kasvaa iso, olisi hyvä käyttää oikeaa kättä, koska koiran on totuttava vasemman käden paineeseen yläpuolellaan lopullisessa seuraamisessa. Oikea käsi voi olla myös helpompi häivyttää kuin vasen. Pikkuhiljaa aletaan kättä nostaa ylös ja taas laskea alas, eli häivytetään käsiapua. Palkka pitää antaa kuitenkin tarpeeksi alhaalla, ettei koira opi hyppimään seuraamisessa. Käännöksiä treenataan niin, että imuttava käsi työntyy hieman taaemmas ennen käännöstä ja koira ikäänkuin väistää ohjaajaa. 

Siinäpä ne muistiinpanot nyt taisivat olla. Itse mietin oman pennun koulutuksen kohdalla tällä hetkellä paljon sitä, opetanko kuinka paljon liikkeitä kädellä ohjaamalla ja voimakkaita apuja käyttäen, vai enemmän operantisti niin, että pentu saa tarjota itse asioita ja poimin niistä liikkeet (sheipaten). Jotenkin nyt olen päätynyt sellaiseen ratkaisuun, että osan liikkeistä opetan toisella tyylillä ja osan toisella. Esimerkiksi seuraamisen ja sivulletulon opetan imutustekniikalla ja esineen luovuttamista ollaan treenattu tarjoamisen kautta ja naksulla oikeaa toimintoa merkaten. En tiedä, mennäänkö tässä nyt ihan väärään suuntaan, mutta näin aion nyt toimia, koulutustyyliä vaihdellen riippuen aina opetettavasta liikkeestä. Aika näyttää mitä tuosta Oivasta sitten kasvaa ja mitä asioita olen osannut opettaa sille oikein ja mitä tehdään sitten uudestaan eri tavalla.

Labradoorit lääkärissä

Olen ajatellut kirjoittavani joitain juttuja ylös viikonloppuisesta Mia Skogsterin pentuseminaarista, mutta en ole oikein saanut aikaiseksi mitään lyhyttä pätkää enempää. Kirjoittelenpa nyt ennen sitä tämänpäiväisestä eläinlääkärireissusta. 

Oivalla oli tänään siis 16-viikkoisrokotukset ja Florakin pääsi mukaan omille rokotuksilleen. Sain Saran mukaan apuriksi, mikä oli ihanaa, koska matkustettiin eläinlääkäriin ja takaisin bussilla ja kahden koiran kanssa homma olisi mennyt vähän turhan hankalaksi. Olemme nyt käyneet Oivan kanssa Turun Vettorissa jo kaksi kertaa, ensimmäisillä rokotuksilla 12 viikon iässä ja reilu viikko sitten tulleen sarveiskalvon haavan takia. 

Kävimme ennen lääkäriä matkustamassa Förillä. Föri ei pelottanut pentua oikeastaan ollenkaan, mutta samaan aikaan lautalle tulevalle lapsilaumalle oli pakko vähän haukkua. Oiva saattaa olla toisinaan aika haukkuherkkä. Varsinkin toiset haukkuvat koirat ja lapset saavat sen räksyttämään. Olen remmikävelyissä päättänyt, että Oiva saa kulkea "vapaasti" remmissä, kuitenkin minun valitsemallani puolella tietä ja tottakai niin ettei se vedä. Ohituksissa olen ottanut Oivan kontaktiin sivulle "täällä" käskyllä. Remmissä sivullaolo ei siis ole varsinaista seuraamista, mutta kuitenkin sitä, että Oiva on kontaktissa minuun ja vasemmalla puolellani. Minusta Oivan ei tarvitse tuijotella vastaantulevia koiria, vaan se saa luottaa siihen, että minä hoidan ohittamisen ja sen tehtävä on seurata katseellaan minua. Oiva on pikkuhiljaa alkanut oppia, että vastaantuleva kävelijä, pyöräilijä tai kuka vaan tarkoittaa sitä, että sen kuuluu ottaa minuun kontaktia. Joskus Oiva jopa tarjoaa itse kontaktia vilkaistuaan vastaantulijaa, mutta vain siinä tapauksessa jos se kokee vastaantulijan tarpeeksi harmittomaksi (yleensä aikuinen kävelijä). Muissa tilanteissa annan Oivan havaita vastaantulijan ja sitten pyydän sen kontaktiin. Toki tämä juttu on vasta treeniasteella, riippuu ihan kauheasti siitä kuka tai mikä tulee vastaan, kuinka runsailla imutuksilla ja vartaloavuilla saan Oivan ohittamaan nätisti. Harmittomimmat ihmiset saadaan jo ohitettua ihan normaalisti kävelemällä ja kehujen avulla, räksyttävien koirien kohdalla tarvitaan kasa nakkia. Ohituksia täällä meillä päin tulee tosi useasti ja koiriakin täällä on paljon, joten treenitilanteita tulee oikeastaan joka kerta kun ulos lähtee. 

Oiva fiilistelee Förillä. 

Förireissun jälkeen suuntasimme eläinlääkäriin. Oiva pääsi ensin punnittavaksi ja painoa oli 13,3 kiloa. Viime punnituksesta on nyt noin puolitoista viikkoa, silloin Oiva painoi 12,6 kiloa. Hassua oli huomata, että Flora painoi tasan puolet enemmän, eli 26,6 kiloa!

Oivan silmä tarkistettiin ja se olikin parantunut erittäin hyvin. Haavaumaa ei enää näkynyt silmässä sen jonkun vihreäksi muuttuvan nesteen (?) avulla, jolla se viimeksi näkyi. Helpotuksen huokaus! Oiva sai rokotukset ja kaikki oli muutenkin kunnossa. Paitsi hampaat, jotka tuottavat nyt päänvaivaa. Oivalla on puuttunut jo aiemmin yksi yläetuhammas, josta minulla ei ole varmuutta mitä sille on tapahtunut. Ehkä se on ollut jo ennen meille muuttoa poissa, tai se on murtunut jossain vaiheessa ensimmäisen viikon aikana. Tajusin katsoa Oivan hampaita ensimmäisen kerran sen ollessa reilun 9 viikon ikäinen (huolimaton pennun ottaja?), joten en ole varma onko hammas ollut olemassa luovutushetkellä. Pari yläetuhammasta on jo lähtenyt ja rautahampaat ovat alkaneet kasvaa niiden tilalle, mutta tämän mysteerihampaan paikalla näkyy pienen pieni reuna hampaasta. Eläinlääkärin mukaan se voi olla pala lohjennutta maitohammasta tai sitten uutta tulevaa hammasta, tässä vaiheessa vaikea sanoa. Tämän puuttuvan hampaan lisäksi Oivalla lohkesi viime viikolla tapaturmaisesti toinen yläkulmahammas. Se pitää nyt poistaa, koska se on lohjennut ytimeen asti ja voi aiheuttaa tulehdusta bakteerien päästessä kulkemaan siitä. Ylihuomenna meillä on siis aika, jossa poistetaan maitokulmuri ja röntgenkuvataan puuttuvan hampaan paikka. Pitää toivoa, että kaikki menee hyvin ja tulevaisuudessa herralla olisi puhdas rivi valkoisia rautahampaita! Oiva käyttäytyi lääkärissä hyvin, vaikka itseäni pelotti antaako se katsoa hampaita. Niiden katsomisessa on ollut nyt vähän ongelmia, mutta ilmeisesti päivittäiset käsittelyharjoitukset ovat tuottaneet jotain tulosta. 

Flora sai myös rokotukset ja se tarkastettiin muuten. Sydän lyö kuulemma kuin nuorella koiralla ja muutenkin kaikki kunnossa! Vähän prinsessan piti luimistella ja lymyillä minun selkäni takana tutkimushuoneessa, koska eihän prinsessat tykkää lääkärissä käydä ;) 

Kännykkäkameralaatuinen kuva meistä kolmesta, Oiva taitaa tuijotella niitä epäilyttäviä lapsia sivusilmällä..

Sara ja hauvat Förillä, kontakti toimii hyvin myös muiden kanssa!