Vihdoinkin! Sairasloman loppumista ja tokoa.

Onpas ollut jo erilainen viikko. Oivan kuuden viikon sairasloma päättyi virallisesti viime keskiviikkona. Ollaan kuitenkin lenkkeilty vielä samaan malliin remmissä, mutta lisätty viime päivinä hiukan lenkkien pituutta. Eilen ja tänään taidettiin kävellä 40 minuuttia. Jotenkin on kuitenkin ollut vapautuneempi olo. Kuuden viikon deadline on saavutettu ja Oiva vaikuttaa minusta olevan melko hyvssä kunnossa. Se ei ole ollut jäykkä tai onnuskellut minun silmääni ollenkaan. Sitä on mielessään odottanut sairasloman päättymistä kuin kuuta nousevaa. Toisaalta miten ihmeempiä muutoksia ei olla vielä tehty, vapaaksi Oiva ei pääse vielä pariin viikkoon ainakaan. Pitää ensin pidentää remmilenkkejä rauhassa. En halua sen rikkovan itseään heti ekaa kertaa vapaana ollessaan, koska se on niin ylienerginen.

Oiva pukeutuu pinkkiin, koska lainailee Nöfön pantoja.

Sairasloman päättymisen kunniaksi ollaan oltu useampana päivänä treeneissä muualla kuin omalla "kotikentällä" ja myös muiden seurassa. Keskiviikkona käytiin Auran Nuuskujen kisaavien treeniryhmässä hengailemassa. Treenien teemana oli zeta, joten varsinaista zetaa emme luonnollisestikaan treenanneet, vaan lähinnä hengailimme häiriössä, teimme maahanmenoja sivulletuloja. Keskiviikkoaamuisen remmiräyhäepisodin (lenkillä kapeassa kohtaa tuli yllättäen vastaan tipsu, joka jumitti siinä eikä päästy ohi muualta kuin ahtaasta paikasta ja Oiva alkoi räyhäämään ja repi itsensä irti pannasta etc..)  jälkeen fiilikset treenikentällä varmaan kymmenen muun koiran sekaan menemisestä eivät olleet kovin hyvät. Yllättäen tyyppi käyttäytyikin ihan koiriksi ja taisi ehkä vain kerran haukahtaa toiselle koiralle. Niin se on vaan ehdollistunut treenikenttään. Sielä ihan ok olla monta koiraa, kotona yksi vastaatulija voi olla liikaa. Torstaina alkoi meidän kokoaman tokotreeniporukan hallivuoro Doxxilla. Tai itseasiassa se alkoi jo viikko sitten, en vain töiden takia päässyt ensimmäisellä kerralla paikalle. Oiva on ollut Doxx-areenalla viime talvena pari kertaa, silloin se oli ehkä 10 viikkoinen. Tyyppi käyttäytyi hallillakin ihan kivasti. Naksuttelin kontaktia ja maahanmenoja, tehtiin parit kapulan nostot ja luoksepäästävyys. Toisella puolella kenttää treenasi yksi tai kaksi koiraa. Kerran Oiva pääsi karkaamaan, kun luotin siihen hieman liikaa ja remmi oli maassa. Toisella puolella kenttää treenanneen Kodan vinkupallo taisi olla pikkaisen liian kiinnostava. Muuten Oiva teki mielestäni kivasti mun kanssa, mitä nyt kapulan nostoissa meinasi olla sen verran hyvät hajut ettei meinannut malttaa. Pistin Oivan istumaan, kapulan sen eteen ja pyysin nostamaan. Nosti ekat kaksi kertaa hyvin, olisi pitänyt lopettaa siihen. Piti kuitenkin vielä hinkata ja sitten tapahtui tuo paikalta poistuminen ja sitten meni vähän sähläämiseksi. Noh, ensi kerralla viisaammin. Odotteluajat häkissä eivät olleet kauhean hiljaisia. Varsinkin kun kontaktin ja maahanmenojen jälkeen leikitin sitä ekaa kertaa kuuden viikon jälkeen vähän repimisleikillä ja sitten laitoi häkkiin. No tietty toinen oli siinä vaiheessa ihan nosteessa! Treenien jälkeen tehtiin vielä palauttelukävely kolmen muun koiran kanssa ja Oiva käveli itseasiassa ihan kivasti. Kyllä se sitten vaan toisinaan osaa!

Perjantaina alkoi Koirataidon seuraamisklinikka, jonne ilmoitin Oivan jo alkusyksystä. Seuraamisklinikkaan kuuluu treenejä 3 x 1,5 h ja teemana nimensä mukaisesti seuraaminen. Meillähän on seuraaminen ihan alkutekijöissään vasta. Olen jotenkin nostanut omat odotukset seuraamisen näyttävyydestä niin korkeiksi, että olen vähän niin kuin vältellyt sen opettamista. Kauheen järkevää ja loogista eikö niin? Kerroin aluksi meidän tilanteesta, ylienergiasta ja remmissä kyttäämisestä ja haukkumisesta. Sain ohjeeksi tulla kentälle rauhassa naksutellen kaikesta, mitä Oiva kyttää. Onko tämä nyt sitä vastaehdollistamista sitten? Tuntui ainakin toimivan, se pääsi aika nopeasti juoneen kiinni, "kun näen jotain jänskää äiti antaa palkkaa". Treenikenttä oli sillainen ratsastuskentän tyyppinen ja siihen tarkoitukseen sitä varmaan käytetään myös. Kentän pohja tuntui olevan häiriönä vähän liikaa ja meinasi mennä koko treeni ihan nuuskutteluksi. Ihan ekaa kertaa oltiin tuollaisella alustalla, joten ei kai se ihme ole. Koitan alle vähän koota mitä tehtiin. Toivottavasti edes osa on vähän sinnepäin mitä Kaisa opetti, tuli niin paljon asiaa etten mene takuuseen ymmärsinkö kaiken ihan tismalleen oikein! 

Puhuttiin aluksi toko ja tottisseuraamisen eroista. Tottisseuraamisessa koiralta odotetaan  korkeampaa virettä kuin tokossa. Oikea tekniikka on tokossa tärkeämpää. Oiva osaa tällä hetkellä tulla sivulle takakautta kiertäen käskyllä "sivu". Nyt olen kuitenkin myös alkanut opettaa sitä tulemaan sivulle suoraan edestä käskyllä "liki". Tehtiin ensin koulutuksessa perusasentoja ja panostettiin suoruuteen ja palkan oikeaan antamiskohtaan. Avustaja katsoi takaa oliko asento suora ja sitten kun oli sai palkata. Itse pitää kiinnittää huomiota, että palkka tulee selkeämmin housun sivusaumasta, jolloin Oivan oikea korva koskettaa jalkaani. Tällöin myös koko perusasento on suora. Olen aiemmin antanut palkan edempää, oman vasemman reiden edestä ja tällöin Oivan asento on ollut kaulasta minua kohti kiertynyt ja samalla kun se on kiertynyt minua kohti myös sen takapuoli kellahtaa helposti vasemmalle. Tälläinen vino perusasento ei ole ergominen (heiteltiin siellä vitsiä esim. hyvästä hoitosuhteesta fyssariin päin mikä on kyllä ihan totta) ja siksi koira kannattaakin opettaa niin, että sen rinta osoittaa suoraan eteenpäin ja että sen oikea korva koskettaa ohjaajan jalkaa, ei oikea poski. Lisäksi pitää muistaa oma ryhti, ei saa olla selkä kumarassa koiraa kohti taipuneena. Tehtiin perusasennossa useampia toistoja. Kokeneemmat koirakot liikkuivat askeleita eri suuntiin ja koiran piti säilyttää oikea perusasennon paikka, me tehtiin askelta eteenpäin. 

Lisäksi tehtiin jännitettä ennen perusasentoa. Seuraamiseen saadaan oikeaa mielentilaa tekemällä ennen aloittamista jännitettä, pysähdytään paikoilleen, hengitetään tiheämmin ja ollaan jännityneitä/innoissaan, sitten pyydetään koira perusasentoon ja tehdään uusi jännite josta vapautetaan koira ja palkataan hyvin. Jännitteellä haetaan koiralle fiilistä "kohta seurataan, kohta kohta kohta" jolloin koira on seuraamiseen lähdettäessä korkeammassa vireessä. Lopuksi tehtiin vielä kisamainen seuraamisen aloitus, jossa jokainen meni yksitellen kentän keskellä, kouluttaja Kaisa laski kymmenestä alaspäin. Laskemisen aikana tehtiin jännitettä ja kun oli laskettu nollaan lähdettiin seurauttamaan käskyllä, josta askeleen jälkeen vapautus ja hurja leikkipalkka lopuksi. Olinpas muuten tosi hölmö, kun minua jännitti niin paljon. Olihan se aika sähläämistä koko puolitoistatuntinen kun minua jännitti ja koiralle oli liikaa häiriötä, mutta kai se siitä pikkuhiljaa. Toista koirakkoa avustaessa oppi myös hyvin, kun pystyi keskittymään itse tehtävään sähläävän koiran sijasta. Lopuksi saatiin kotiläksyksi vahvistaa suoraa perusasentoa peilin kautta asennon suoruus tarkastaen, opetella palkkaamaan oikeaan kohtaan ja tehdä perusasentoja pesuvadin ympärillä niin, että otetaan pientä asekelta jommalle kummalle sivulle ja koira säilyttää paikkansa. 

Treenin lopuksi tulin vielä Oivan kanssa käymään kentällä kahdestaan. Ajattelin, että ensi kerralla kentällä oleminen voisi olla aavistuksen helpompaa, jos Oiva saisi tutustua rauhassa kenttään. Annoin Oivan nuuskutella kentän ympäriinsä ja käydä tsekkaamassa joka nurkan. Lopuksi vielä leikittiin kahdella narulelulla. Jo tuolla Facebookin puolella hehkutin, kuinka sitä voikaan pieni koiranomistaja tulla onnelliseksi niin kivasti leikkivästä koirasta. Toinen oli aivan täynä intoa ja taistelumeininkiä. Jopa siinä määrin, että menin siinä leikin tiimellyksessä niin jalat solmuun, että kaaduin sinne kaiken hiekan sekaan. Oiva ei ollut minun kaatumisesta moksiskaan, ei edes irroittanut narusta vaan jatkoi repimistä minun ollessa maassa. Aiemmin taisi olla jonkun kanssa puhetta, että sairasloman aikana leikki saattaa kärsiä, kun ei voi leikittää koiraansa samalla tavalla kuin normaalisti ja joutuu kieltämään kaiken kivan ja riehakkaan. Ainakin näiden parin leikkikerran perusteella voisin sanoa, että meillä kävi toisin päin. Aiemmin Oiva ei ollut kovin kiinnostunut repimisleikeistä, vaikka harjoiteltiinkin leikkimistä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Onko se ehkä tässä pitkän sairasloman aikana jotenkin kypsynyt ja sen taistelutahto ehkä kehittynyt tai kasvanut? Ehkä tuon parin kerran jälkeen ei kannata tehdä mitään syväluotaavaa analyysiä, mutta tältä minusta nyt tuntuu. Aika näyttää. Kotimatkalla olin suorastaan ihan liikuttunut kuinka hienosti Oiva leikki. Teki mieli soittaa jollekkin treenikaverille ja hehkuttaa miten hieno Oiva oli. Varsinainen treeni ei mennyt ehkä ihan putkeen ja meillä on sata asiaa opeteltavana, mutta oli niin siistiä miten toinen oli ihan messissä häiriöstä huolimatta. 

Jotenkin sitä on nyt pitkästä aikaa onnellinen fiilis, kyllä tässä on oltu ihan tarpeeksi masentuneita jo monta viikkoa. Ainakin minä. Huomenna on sairasloman jälkeinen kontrolli. Saa nähdä kuinka tehokkaasti eläinlääkäri palauttaa maan pinnalle, toivon vain ja ainoastaan hyviä uutisia. Kai sitä pitää koittaa nukkumista. Onneksi lääkäri on jo kahdeksalta aamulla niin ei tarvitse kauaa jännittää. Eipä taaskaan muuten ollut mitään kuvia, pari instagramissa ollutta kuvaa siis tekstin seassa! Meitä voi muuten seurata siellä nimellä oivallista_elamaa ;)

Käytiin Annin ja Milan kanssa Kupittaalla kävelyllä.
Ei saatu koiria samaan kuvaan joten otettiin vaan tälläisiä
kivoja poseerauksia..

Sairaslomailua

Taas kauhean pitkä päivittelytauko! Tällä kertaa joudun syyttämään tuota (ei enää niin) pientä rakasta ylienergistä mustaa labrakiitäjää, eli Oivaa. Kyllä, luitte oikein, Oivaa. En ole päässyt päivittämään blogia, koska Oiva on syönyt jossain vaiheessa meidän huomaamatta tietokoneen virtajohdon rikki. En ole saanut aikaiseksi vielä hankkia uutta johtoa. Tätäkin päivitystä teen koululla. Kouluhommiakin olisi, mutta tämä on juuri nyt paljon mielenkiintoisempaa.

Meidän elämään kuuluu sairaslomailua, niin kuin monet varmaan pystyivät otsikosta päättelemään. Mammakoira Flora pääsi palaamaan parin viikon hermolomaltaan kotiin ja meillä on ollut yllättävän rauhallista. Oiva on sopeutunut osaansa levossa olevana koirana kohtalaisen hyvin ja riehuu ihmeen vähän sisällä. Välillä se saattaa saada hepulit, ja silloin heilahtaa kevythäkin ovi. Valitettavasti. Tuntuu kamalalta laittaa yli-innokas pieni labradoripoika häkkiin, varsinkin kun tietää mikä määrä energiaa sillä olisi purettavanaan. Pakko vain koittaa ajatella, että häkkiin laittaminen on parempi kuin se, että Oiva rikkoo itsensä vielä pahemmin esimerkiksi liukastuessaan sisällä. Onneksi näitä häkkitilanteita ei ole tullut kuin pari kertaa viikossa.

Ulkoilu onkin sitten edelleen melko mielenkiintoista puuhaa. Ollaan saatu lupa fyisoterapeutilta lisätä liikuntaa viisi minuuttia viikossa. Tällä hetkellä saadaan kävellä jo 30 minuuttia kerrallaan. Mitään erityisen pitkiä matkoja tässä ajassa ei ehdi (eikä toisaalta ole tarkoituskaan mennä), varsinkaan kun kävely on yhtä kiskomista ja pysähtelyä. Oiva siis kiskaisee kiitolaukalla eteenpäin niin paljon kun puolentoistametrin naru antaa periksi ja minä pysähdyn niin pehmeästi ja nopeasti kuin pystyn. Liikkeelle lähdetään heti kun Oiva tulee lähemmäs minua ja remmi löystyy. Sama toistuu lähes heti uudestaan, kiskaisu, pysähdys, kiskaisu, pysähdys.. Meillähän ei siis remmissä vedetä, vaikka energiaa varmaan olisi vaikka muille jakaa. Toisaalta kuulemma tuohon pyrähtelyyn ja juoksemiseen voi vaikuttaa se, että Oivan on helpompi vain juosta, kuin oikeasti kävellä kunnolla ja rauhassa, koska se on jäykkä ja jumissa. Totta se varmasti onkin.  Luulen kuitenkin, että suurempi syy löytyy tässä tapauksessa nyt sieltä pääkopasta. Toki pitää ottaa huomioon, että se toipuu tällä hetkellä kyynärnivelen tähystyksestä, mutta en silti voi antaa sen kulkea remmissä ihan miten se itse tahtoo. 

Puhelinlaatuinen metsäkuva.
Saadaan kävellä jo metsäåssä kunhan pysytään polulla!

Tämän erittäin tehokkaan kävelytyylin lisäksi matkantekoa hidastaa muiden koirien ohittaminen. Oivallahan on nyt ollut vähän vaihtelevalla menestyksellä erinäisiä ongelmia vieraiden koirien ohituksissa. Ongelmat alkoivat jo ehkä vähän helpottaa, mutta tämä sairaslomailu ja ylienergisyys on tuonut ihan uusia ulottuvuuksia ohittamisiin. Jotkut koirat päästään ohi ihan ok. Toiset taas aiheuttavat Oivassa järkyttävän haukkukonsertin ja silmittömän tempomisen vierasta koiraa kohti. Välillä se ohittaminen on siis ihan järjettömän vaikeaa. Tuntuu, että Oiva menee johonkin ihan eri maailmaan ja kiihtyy niin paljon, etten saa siihen mitään kontaktia. Välillä mietin, että onko se niin epävarma, että menee paniikkiin vai onko se niin teini, että sikailee ihan täysillä ja haistattaa pitkät minun käskyilleni. Ärsyttää, kun en mukamas osaa lukea sitä välillä ollenkaan. Veikkaan, että Oiva on nyt vain niin energinen, että sillä keittää ihan totaalisesti yli. Se alkaa haukkua ja kiihdyttää itseänsä haukulla niin paljon ettei kiihdyksissään voi keskittyä enää mihinkään. Onhan Oiva osoittanut muutenkin olevansa melko kiihtyväistä sorttia tietyissä asioissa. Olen nyt pyrkinyt kaikissa ohituksissa menemään niin kauas, että Oiva pystyisi olemaan rauhallisena ja keskittymään minuun. Nami kädessä sen saa kauempana ihan kohtalaisesti ohittamaan, joskus voisin sanoa että jopa hyvin. Ollaan nyt panostettu näihin ohituksiin ihan tosissaan ja oikein yritän valita ne ulkoiluajat, jolloin pihalla liikkuisi mahdollisimman paljon koiria. Olen myös ulkoiluttanut koirat pääsääntöisesti erikseen. Vaikka Flora käyttäytyykin hyvin remmissä, minun on helpompi keskittyä, kun remmin päässä on vain yksi koira kerrallaan. Jos joku asia lohduttaa, niin muutamat tutut ovat kertoneet, että heidän koirillaan on ollut ohitusongelmia juuri tässä vajaan vuoden iässä ihan ilman sairaslomiakin. Joten pitää vain harjoitella, vahvistaa onnistuneita ohituksia ja pysyä kärsivällisenä. Eiköhän se siitä pikkuhiljaa, eikö niin..?

Floran uusi Vau Mumun panta. Pannan piti olla ensin Oivan,
mutta se sopikin paljon paremmin Floralle!

Ollaan oltu Oivan kanssa nyt yhteensä kolme kertaa fysioterapiassa ja samalla myös kolme kertaa vesiterapialtaassa. Oivan altaaseen menot ja sieltä pois tulot ovat sujuneet hyvin, eikä se arkaile altaassa olemista. Ensimmäisellä kerralla altaassaoloaika taisi olla 10 minuuttia, toisella 11 minuuttia ja kolmannella 13 minuuttia. Oiva on ollut nyt koko ajan vino oikealle ja sillä on ollut jumeja lantiossa ja selässä. Selkeästi vesiterapia on ollut hyödyllistä Oivalle ja sen kävely oli jo viime kerralla parempaa. Sain ohjeeksi vahvistaa käännöksiä vasemmalle, eli vastakkaiseen suuntaan jonne se on vino. Ollaan alettu itseasiassa juuri sopivasta harjoittelemaan etukautta sivulletuloa ja siinähän Oiva kääntyy nimenomaan vasemman kautta koukatessaan minun viereeni. Olen myös alkanut opettaa sille arkiseuraamista minun oikealla puolella käskyllä "viereen". Kuulemma muutenkin tokokoirat saattavat monesti olla vinoja oikealle, niin tämä on senkin puolesta ihan hyvä. Ja toisaalta lenkeillä kun tulee noita ohituksia, niin on helppo ottaa Oiva välillä oikealle puolelle jos vastaantuleva koira on vasemmalla. Seuraava allasaika meillä on ensi maanantaina. 

Hörökorva matkalla fysioterapiaan.

Täytyy varmaan pikkuhiljaa kotiutua täältä koululta. Illan ohjelmassa olisi vielä kansainväliset illanistujaiset meidän tuutoroimien vaihto-opiskelijoiden kanssa. Koirat eivät valitettavasti pääse mukaan. Oiva varsinkaan, koska se tuntuu tällä hetkellä olevan joidenkin ei niin koirarakkaiden ihmisten mielestä melko mahdoton tapaus ;) Minun (ei enää niin) pieni rakas pentuni <3 Pahoittelut kuvien laadusta, nyt ei tähän hätään ollut muita kuin puhelinkuvia. 

Kyl nää ihan toimeen tulee <3

Kyynärnivelen tähystys

Viime keskiviikkona oli jännittävä päivä. Toisaalta taas myös helpottava. Vihdoin päästiin tekemään jotain konkreettisempaa Oivan hoidon suhteen. Olen nyt muutaman päivän sulatellut Oivan tilannetta ja nyt on hyvä aika päivittää tännekin asiasta.

Oivan aika oli onneksi heti aamusta (no joo, tykkään nukkua pitkään joten..), menimme 10.45 Vettoriin. Ihana ystäväni Terttu lähti kuskaamaan minua ja Oivaa. Mikael Granholm otti meidät vastaan. Vielä vähän mörköikäinen Oiva säikähti lääkäriään hänen tullessa tutkimushuoneesta kutsumaan meitä sisälle. Haukkukonsertti oli järjestettävä, eihän sitä voinut tietää vaikka lääkäri olisi vaarallinen. Hetken ihmeteltyään Oiva kuitenkin unohti pelkonsa ja tervehti lääkäriä iloisesti. Mentiin ensin ulos ja minun piti juoksuttaa Oivaa ravilla. Helpommin sanottu kuin tehty, toinen olisi paljon mieluummin laukannut ja pomppinut! Tutkimushuoneessa ei mennyt kauan. Lääkäri kokeili molemmat etujalat läpi (totesi nyt oikean jalan olevan kipeämmän oloinen) ja kuunteli sydämen. Keskusteltiin hetki tilanteesta ja sitten Oiva jo rauhoitettiinkin. Jäin odottelemaan Oivan kanssa rauhoitusaineen vaikutusta. Vartin odoteltuamme lääkäri tuli hakemaan Oivaa ja sovittiin, että haetaan se viiden maissa kotiin.

Mentiin kotiin välissä. Minä vietin laatuaikaa Floran kanssa sohvalla makoillen ja Netflixiä tuijottaen. Mammakoira varmaan ihmetteli, että mihin minä sen pennun jätin. Vai ihmettelikö? Osaako se edes ajatella tuollaista? Luulen, että osaa se. Tällä kertaa pystyin jopa syömään, ihme ja kumma.

Viiden maissa mentiin Tertun kanssa hakemaan Oivaa. Yllätyin, kun kuulin etten enää näkisi hoitanutta eläinlääkäriä. Lääkäri oli kuulemma jo lähtenyt työmatkalle. Hölmöltä se vähän tuntui, pyydettiin hakemaan vasta viiden aikaan ja jotenkin olin olettanut, että nimenomaan siksi, ettei lääkäri ehdi aikaisemmin keskustelemaan operaatiosta. Oma olettamuksenihan tuo oli, en ollut huomannut kysyä asiasta siinä vaiheessa kun lähdettiin aamulla pois. Ja toki ymmärrän tilanteen, kiireinen lääkäri varmasti. Jäi lähinnä harmittamaan, kun olisin vielä halunnut keskustella vasemman olkanivelen tilanteesta. Hoitaja lupasi, että minulle soitetaan seuraavana päivänä ja kirjoitti ylös kaikki kysymykseni. En ehtinyt kysyä olkanivelestä oikein mitään Oivaa viedessäni. Ainoa kysymys jonka ehdin esittää, oli että voiko se parantua itsestään vai pitääkö mahdollisesti operoida. Saattaa kuulemma parantua itsestään ja olkanivelen tilanne kontrolloidaan myöhemmin. Oli puhetta aamulla, että tt-kuvaus on niin tarkka, että sieltä löytyy lähes väkisin myös muita juttuja. Toisaalta hyvähän tuo oli, että tiedetään nyt senkin jalan tilanne. Niin, se oikea kyynärnivel. Kirjoitan taas suoraan papereista:

"Tähystyksessä todettiin oikeassa kyynärnivelessä varislisäkkeen fragmentaatio sekä olkaluun sisemmän nivelnastan pinnalla nivelruston kasvuhäiriö ja irtopala. Lisäksi tällä alueella lievä paikallinen nivelkapselin tulehdusreaktio. Sekä varislisäkkeen, että sisemmän nivelnastan irtopalat poistettiin ja alueet siistittiin terveeseen kudokseen saakka."

Irtopalojen löytyminen tuli pienoisena järkytyksenä, niitä ei ainakaan minun tietääkseni ollut kuvissa näkynyt. Toisaalta nyt olen todella tyytyväinen, että tähystykseen lähdettiin ja kyynärnivelestä saatiin poistettua molemmat irtopalat ja putsattua nivelen pinta. Jatkohoitona Oivalle kuuden viikon lepo/remmiliikunta ja 15 päivän tulehduskipulääkekuuri. Suositeltiin myös ottamaan Cartrophen pistossarja. Myös fysioterapiasta oli puhetta, ja sitä olin itsekin harkinnut jo aiemmin. Lisäksi lääkäri suositteli nivelravinnetta (glukosaminoglykaani/konroitiinisulfaatti) ja omega-rasvahappolisää. Näitä meillä syö jo Flora ja nyt aloitan Oivalle myös.

Torstaina minulle soitettiin vielä Vettorista, tosin ei lääkäri vaan ortopedinen hoitaja. Keskusteltiin liikunnan määrästä, joka on nyt ensimmäiset kaksi viikkoa kolme kertaa päivässä 10-15 minuutin pissatukset tasaisella alustalla. Kahden viikon jälkeen voidaan alkaa lisäämään liikuntaa asteittain, seuraten toki Oivan vointia. Hoitaja suositteli keskustelemaan vielä tarkemmin fysioterapeutin kanssa liikunnan määrästä, mutta joka tapauksessa kuusi viikkoa vielä remmissä. Vasemman olkanivelen tilanteesta oli sen verran puhetta, että kontrolloidaan sen kiputilanne kolmen viikon päästä kun mennään ensimmäiselle Cartrophen pistokselle.

Oiva on itseasiassa ollut remmiliikunnalla jo viiden viikon ajan. Toki ennen tähystystä se sai vielä uida ja käveltiin remmissä noin kolmen kilometrin lenkkejä. Nyt tämän 3 x 15 minuuttia liikuntaa tuntuu niin surkealta määrältä. Lepo on kuitenkin tässä tilanteessa ainoa vaihtoehto. Vielä kun joku selittäisi Oivalle, ettei se saa hyppiä ja riekkua ympäri kämppää. Torstaiaamulla se sai totaalisen hepulin. Se juoksi ympäri meidän reilun kuudenkymmenen neliön kokoista asuntoa, enkä saanut siihen mitään kontaktia edes ruuan kanssa. Tietysti sillä ei ollut edes pantaa päässä, ja kun koitin tarttua siihen se pyristeli itsensä vapaaksi. Lopulta se juosta tömäytti suoraan päivän televisiota, satuin onneksi olemaan lähellä ja nappasin televisiosta kiinni. Samalla sain Oivan haltuuni ja kirjaimellisesti makasin sen päällä lattialla, kunnes se rauhoittui. Toki kuulostaa hurjalta, että täällä ollaan maattu koiran päällä, mutta se oli paljon parempi vaihtoehto kuin pitkin asuntoa ryntäily ja huonekaluihin törmäily, enkä missään tapauksessa satuttanut Oivaa. Pahempaa jälkeä olisi todennäköisesti tullut, jos olisin antanut sen jatkaa hepuliaan yhtään pidempään. Oivan hieman rauhoituttua laitoin sen häkkiin ja se rauhoittuikin sinne melko pian. Ensin piti toki kokeilla jos häkin läpi voisi juosta, ei onnistunut. Kaamea tilanne ja jälkikäteen minulla oli maailman kamalin olo. Olenko niin huono koiranomistaja etten pysty edes yhtä 23 kiloista labradoria hallitsemaan? Miksi juuri minun koirani? Mitä minä teen sen kanssa? Miten me ikinä selvitään tästä kuudesta viikosta? Hetken itsesäälissä vellottuani kokosin itseni. Meillä ei ole nyt muuta vaihtoehtoa kuin selvitä, tilanne voisi olla vieläkin pahempi ja nyt pitää vaan pysyä kärsivällisenä ja kehittää Oivalle niin paljon aivojumppaa, että se pysyy kasassa. Torstain superhepulin jälkeen tilanne on ollut parempi, kyllä se välillä koittaa vähän villiintyä, mutta aika ok se on kuitenkin ollut. Flora sai lähteä vähäksi aikaa hermolomalle äitini luokse. Vanhan rouvan huumorintaju ei ihan tuntunut riittävän kauluri päässä sähläävään Oivaan ja pelkään, että täällä tulee rähinä. Kun Oivan liikuntaa voi taas lisätä ja se ei toivottavasti käy enää niin ylikierroksilla, Flora voi taas tulla kotiin. Surkealtahan se tuntuu laittaa toinen koira hoitoon, mutta tiedän Floran olevan äitini luona paljon tyytyväisempi, kun sen ei tarvitse pelätä hepuloivaa pentua. Floralla on kuitenkin nivelrikkonsa takia välillä särkyjä, ja päin juokseva "aivoton" 23 kiloinen kakara ei ole kovin mukava asia. Normaalistihan Oiva kunnioittaa Floraa todella hyvin, mutta saadessaan kunnon hepulin se ei osaa varoa. Onneksi on olemassa hoitopaikka, jonne voin Floran hyvillä mielin antaa.

Muutama päivä on mennyt kyllä murehtiessa ja päivitellessä omaa ja Oivan epäonnea. Terveestä suvustahan Oiva on ja nimenomaan terveys oli yksi tärkeimmistä kriteereistä pentua harkittaessa. Kaikkea ei voi kuitenkaan millään ennustaa ja välillä näitä tapauksia tulee, vaikka jalostaessa tehtäisiin miten hyviä valintoja tahansa. Toisaalta olen hyvin optimistinen Oivan tilanteen suhteen. Se on vielä nuori ja sen kuntoutumiseen on kaikki edellytykset. Nyt vaan pitää keskittyä kuntouttamiseen ja elää päivä tai viikko kerrallaan. Lääkärin mukaan tämän tyyppisissä tilanteissa niveleen kehittyy lähes poikkeuksetta nivelrikkoa, mutta sitä on kai turha murehtia liikaa nyt. Toki nivelrikon mahdollisuus pitää huomioida esimerkiksi harrastusvalinnoissa ja ruokinnassa. Nivelravinteet aloitetaan asap ja niitä harrastusvalintoja mietitään sitten kun ne ovat ajankohtaisia ja niissä on jotain miettimistä. Ehkä harrastuslajeista kyynärniveliä kuormittavimpana kokisin agilityn, mutta sitä ei ole ollut edes tarkoitus aloittaa. Pk-puolella minua mietityttää ne valtavat esteet ja hyppynoudot, mutta pk-puolen ollessa minulle vieraampaa en osaa nyt oikein edes ajatella asiaa tässä vaiheessa. Ihan näin maalaisjärjellä ajateltuna onhan se suuri isku etujaloille tulla alas korkealta esteeltä ja vielä painava noutokapula suussa. Onko kenelläkään kokemuksia tähän liittyen? Kuinka paljon niitä hyppyjä tulee todellisuudessa treenattua ja kuinka kuormittavana koette esteeltä alas tulon? Toki se kuormittavuus riippuu siitä, kuinka paljon treenaa niitä hyppyjä, mutta onko joku tehnyt päätöksiä suuntaan tai toiseen samanlaisessa tilanteessa, kun koiran etujaloissa on jo todettu jotain?

Kesällä otettu kuva innokkaista hakuilijoista.
Sade ei menoa haitannut, koska haku on niin kivaa!
Vielä jonain päivänä me päästään taas etsimään äijiä.
Kuvassa meidän lisäksi velipoika Elmo ja omistajansa Jenni.
(c) Katja Kontu

Nyt kuitenkin kuntoutetaan rauhassa, ja lupasin itselleni, etten murehdi kaikkia maailman asioita heti, vaan ehkä sitten kun ne ovat ajankohtaisempia. Ja lupauksethan pitää pitää, vaikka ne on tehnyt vain itselleen. Eikö niin..? 

Pakko vielä sanoa kiitos teille kaikille, jotka olette kyselleet Oivan voinnista, jaksaneet kuunnella minun murheitani ja eläneet hengessä mukana. Te, tiedätte kyllä ketkä, olette ihan mahtavia <3

Pian soitan DH fysioon varatakseni ajan Oivalle. Toivottavasti saadaan aika mahdollisimman pian, jotta päästään taas tekemään lisää jotain konkreettista kuntoutuksen eteen. Sairaslomailun ajanvietteeksi ollaan aloitettu tunnistusnoudon opettelu. Siitä lisää joku toinen kerta!

Vanha kuva kesältä Pomponrahkasta.

Pomminvarma aikapommi, jalka- ja sairaslomapäivitys

Jos kaikki olisi mennyt niin kuin toivoin, Oiva ei olisi nyt sairaslomalla ja saisi lenkillä kirmailla vapaana metsässä ja treenikentällä noutaa maailman ihanimpia tennispalloja täysillä juosten. Blogitaukoa voisin selitellä sillä, etten ole oikein tiennyt mitä kirjoittaa. Yhden eläinlääkärireissun ja kahden puhelinlausunnon jälkeen tiedän jotain, tosin edelleen tilanne on vähän epäselvä.

Oiva alkoi ontua uudestaan etujalkaansa (tai etujalkojaan) heinäkuussa pitämäni viikon levon jälkeen. Se oli levon jälkeen viikon verran vähän raskaammalla liikunnalla, mutta ei kuitenkaan päässyt esimerkiksi riehumaan koirakavereiden kanssa. Viikon se oli mielestäni ok, enkä huomannut jäykkyyttä tai ontumista ylös noustessa, eli sitä mitä ennen lepoa olin havainnut. Yhden sunnuntaisen nometreenin ja sen jälkeisen vähän riehakkaamman leikin jälkeen ontuminen ja jäykkyys alkoi taas. Oiva on siis koko ajan ollut kipeän oloinen vain noustessaan ja siitä liikkuessaan ensimmäiset askeleet. Se on vertynyt liikkuessaan, enkä ole huomannut sen liikkeistä mitään epäpuhtauteen viittaavaa enää muutaman askeleen jälkeen. Nyt ontumisen alettua uudelleen varasin heti seuraavana aamuna eläinlääkäriajan Turun Univetista, jossa me olemme tähän saakka Oivan kanssa muutenkin käyneet. Varasin suoraan ajan kuville, sekä röntgeniin että tt-kuviin.

Saimme ajan heinäkuun lopulle, mutta eläinlääkärin sairastumisen vuoksi Oiva pääsi kuville 5.8. Eläinlääkäri Karoliina Mikola haastatteli ensin minua tilanteesta ja seuraavaksi mentiin ulos ja juoksutin Oivaa. Ontumatutkimuksen jälkeen jätettiin Oiva Vettoriin ja lähdettiin kuskina olevan veljeni kanssa syömään (tosin itseä jännitti niin paljon ettei ruoka maistunut).  Lääkärin kanssa sovittiin, että Oivasta otetaan ensin röntgenkuvat ja tarvittaessa tt-kuvat. Parin tunnin päästä palasimme takaisin Vettoriin. Tässä mitä saimme tietää: 

KLIININEN TUTKIMUS JA ONTUMATUTKIMUS: Yleistutkimuksessa ei todettu normaalista poikkeavaa, Liikkeessä ei ontumaa. Jalkojen tunnustelussa reagoi molempien kyynärnivelien ääriojennukseen ja sisäkiertoon sekä erityisesti vasemman olkanivelen manipulaatioon ja ojennukseen.

RÖNTGENKUVAUS: Kyynärnivelistä ja olkanivelistä otettiin röntgenkuvat rauhoituksessa. Kyynärnivelten alueella todetaan hieman lisääntynyttä röntgentiiviyttä, mikä voi viitata kyynärnivelen kasvuhäiriöön. Selvää irtopalaa ei röntgenkuvien perusteella havaita. Vasemmassa olkanivelessä lisäksi röntgenharventuma epätyypillisessä paikassa, mahdollisesti supraspinatus lihaksen kiinnittymiskohdassa. Tämä voi olla merkityksetön sivulöydös, mutta trauman aiheuttamaa vammaa ei voida poissulkea.

TIETOKONETOMOGRAFIAKUVAUS: Molemmissa kyynärnivelissä varislisäkkeen alue hieman harventunut, mutta ei selvää irtopalaa eikä merkkejä voimakkaasta kyynärnivelen inkongruenssista. Olkanivelten tarkastelu vielä kesken.

Ylläolevan sain siis heti tietooni kuvien jälkeen. Sovittiin, että lääkäri konsultoi toista lääkäriä sekä tutkii itse kuvia tarkemmin ja tämän jälkeen palaa asiaan viikon sisällä. Tässä vaiheessa uskalsin jo hieman huokaista helpotuksesta, ainakaan siellä ei olisi mitään selkeästi kasvuhäiriöihin viittaavaa, eikä tilanne ehkä olisi niin paha. Lääkärin ohjeesta aloitettiin 15 päivän Rimadyl-kuuri. Ensin viisi päivää 80 mg annoksella ja tämän jälkeen kymmenen päivää 40 mg annoksella. Tässä vaiheessa oli vaikea vielä arvioida, kumpi jalka Oivaa vaivasi, joten hoito aloitettiin kipulääkkeellä ja levolla lausunnon valmistumiseen saakka. Remmikävelyt, rauhallinen uinti ja hallittu tottisliikkeiden yms. treenaaminen sallittiin levon aikana.

Viikon päästä puhelimessa selvisi lisää tilanteesta. Toinen lääkäri (Esa Kesti) oli tutkinut kuvia ja löytänyt oikean kyynärnivelen tt-kuvista osteokondroosiin viittavan löydöksen. Lisäksi vasemman olkanivelen kuvista löytyi "Supraspinatus lihaksen kiinnityskohdassa lyyttinen alue, joka epätavallinen löydös." Tämän olkanivelen löydöksen takia kuvat lähetettiin vielä ulkomaille jonkin tt-kuva spesialistin tarkasteltavaksi. Sovimme eläinlääkärin kanssa, että Oivan lepoa jatketaan kunnes ulkomailla on ehditty tarkastella kuvia.

Taas viikon odoteltuani Mikola soitti uudelleen. Nyt Oivan kuvista oli saatu ulkomailta asti kommenttia. Uudemmassa lausunnossa todettiin sama oikean kyynärnivelen osteokondroosilöydös, mutta lisäksi myös lihaskatoa oikeassa jalassa vasempaan verrattuna, mikä viittaisi jalan pitkäaikaisempaan käyttämättömyyteen. Lisäksi puhuttiin vasemmasta olkanivelestä, olkanivelen arveltiin olevan "supraspinatuslihaksen kiinnityskohdan pieni avulsiomurtuma eli jänne on kiinnityskohdasta irtaantuessaan napannut mukaansa pienen palan luuta. Epätodennäköisempi vaihtoehto on, että kyseessä on osteokondroosimuutos hyvin epätyypillisellä sijainnilla." 

Oikean jalan lihaskadon vuoksi lääkäri suositteli kyynärnivelen tähystystä, ja varasimme ajan viikon päähän tästä lausunnosta. Samalla käynnillä tutkitaan myös vasemman olkanivelen kiputilanne ja harkitaan jatkotoimenpiteitä siihen liittyen. Tähystysaika on huomenna. Täytyy myöntää, että jännitys ja stressi Oivan tilanteesta on tällä hetkellä melkoinen.

Koitan kuitenkin suhtautua tilanteeseen rauhallisesti ja järjellä. Vaikka en todellakaan kuvitellut, että joutuisin pitämään alle vuoden ikäistä pentuani levossa ja kipulääkkeellä, niin tässä sitä nyt ollaan. Yritän ajatella, että tilanne voisi olla pahempikin. Pelkissä röntgenkuvissa olisi voinut kuulemma jo tässä iässä näkyä selvää osteokondroosia ja Oivan tapauksessa eläinlääkäri huomasi kohtalaisen lieviä kasvuhäiriöön viittavia löydöksiä, ja nekin vasta tt-kuvissa. Jotenkin tällainen "worst-case scenario" ajattelu toimii minulla. Ajattelen, miten huonosti asiat voisivat olla ja tämäkin tilanne tuntuu ehkä vähän paremmalta, asiat eivät ole pahimmalla mahdollisella tolalla. Mutta silti, tottakai tilanne ottaa päähän. Haaveissani Oiva saisi nyt juosta hakumetsässä etsien äijiä ja voisin palkata sitä tokokentällä vauhdikkaalla kahden tennispallon leikillä. Voitaisiin käydä enemmän treeneissä, leikkiä ja pitää hauskaa. Nyt kuitenkin eletään tätä tilannetta ja tähän on sopeuduttava. Välillä tuntuu, että tuo huippuälykäs ja maailman taitavin (okei, ehkä vähän puolueellista..) pentukoira osaa sopeutua tähän tilanteeseen paljon paremmin kuin minä! Se ei osaa murehtia yhtä paljon. Tässä kohtaa voisin muuten vielä kehua, että Oivan kasvattajan Ninan apu ja henkinen tuki on ollut tässä tilanteessa kyllä kullanarvoista. Onni on kasvateistaan kiinnostunut, vastuullinen kasvattaja, jolta saa tarvittessa tukea!

Otsikossa viittaan aikapommiin. Näin sairaslomailun kunniaksi nuori herra yhdeksän kuukautta ei ole luonnollisestikaan päässyt purkamaan sitä kaikkea intoa ja energiaa mikä sen sisällä tuntuu kytevän. Tuntuu, että se on kuin tikittävä aikapommi, joka on valmis räjähtämään minä hetkenä hyvänsä. Lenkillä puristan remmiä koko ajan tiukasti kädessäni, pelkään sen riemastuvan vähän liiaksikin jos se pääsisi vahingossa irti. Luoksetulokäskyn toimivuudesta nimittäin ei ole tällä hetkellä takeita, sen verran teinimeininkiä meillä tuntuu olevan. Toisaalta Oiva on kestänyt levossa olon melko hyvin, se ei ole esimerkiksi tuhonnut paikkoja yksin ollessaan, mikä on kuitenkin ainakin tämän rodun edustajille melko tyypillistä?  Mutta silti, onhan sen kanssa kohtalaisen mielenkiintoista kävellä tuolla, kun esimerkiksi lähellä olevan pikkulinnun lentoon pyrähdys saattaa saada aikaan minut lähes selälleen lennättävän voimakkaan ryntäyksen. Pari viikkoa sitten treenikentällä Oivan remmi lipesi kädestäni ja se sai aivan järkyttävän juoksuhepulin, jolle ei meinannut tulla loppua edes siinä kohtaa, kun sain kirjaimellisesti kaapattua sen taas haltuuni. Toki minun ja Janinan täysin käsistä lähteneellä naurunryöpyllä saattoi olla osansa asiaan. Oiva riemastui kai vain lisää, kun emme saaneet itseämme hillittyä. Oivan "totaalisekoaminen" oli melkoisen naurettavaa katseltavaa, kun se juoksi kentällä ympyrää takapuoli maassa ja hörökorvat töttöröllä. Onnekseni Oiva kuitenkin rauhoittui hetken kuluttua, ja tuskin mitään suurempaa vahinkoa pääsi tapahtumaan. Voi kun voisin päästää sen vain metsään juoksemaan, siitä se nauttisi niin kovasti.. Ei. Nyt mennään näillä mitä on, hoidetaan ja kuntoutetaan ja sitten ollaan taas paljon vahvempia, fyysisesti sekä henkisesti.

Kello on jo yli yksi. Kai sitä pitäisi koittaa alkaa nukkua pikkuhiljaa. Jostain syystä luulen, ettei Nukkumatti taida tänä yönä minua löytää..

Nometreenit

Tultiin muutama tunti sitten kotiin nometreeneistä.  Tänään oli toinen kerta, kun päästiin nometreeneihin. Viimekerrasta on jo useampi viikko aikaa. Tätä aiemmin ollaan treenattu nomea ihan pari kertaa tehden muutamat markkeeraukset. Oivan jalkakin on jo kunnossa, joten uskallettiin lähteä treenaamaan.

Tehtiin Oivan kanssa hakua ensin yhdellä ja sitten kahdella damilla. Nina vei sellaiseen hieman tiheään metsikköön ensin yhden damin ja me odoteltiin metsän reunalla seuraten damien vientiä. Tai ei siitä seuraamisesta oikein tullut mitään, koska hyttyset kiusasivat niin paljon Oivaa, että sen kaikki keskittymiskyky meni niiden hätistelyyn. Ninan palatessa metsästä pyysin häntä vielä muistuttamaan Oivalle minne oli tarkoitus mennä, koska Oiva oli jo koheltanut niin paljon niiden hyttysten kanssa (ja minä myös), ettei sillä ollut varmaan ihan käsitystä mitä sen piti tehdä. Oiva alkoi keskittyä ja lähtikin innolla metsään "etsi" käskyn saatuaan. Jonkun aikaa se siellä metsässä juoksi, mutta koko ajan töitä tehden eli haistellen. Hauska miten hyvin se hiffasi mitä oltiin tekemässä, vaikka tämä oli virallisesti toinen hakuharjoitus mitä tehtiin. Huvittavaa oli, että minua alkoi jännittää! Siis jännittää, että löytääkö se ne damit ja palauttaako yms. Jollain tavalla sitä toivoo niin kovasti että pentu onnistuisi, että saa itsensä jännittämään. Hölmöä varmaan, mutta minkäs teet! Onneksi oli Nina vieressä. Siinä vaiheessa kun minä pälätin hermostuksissani siitä, että missäköhän se dami nyt on, niin Nina totesi tyynen rauhallisesti "ihan rauhassa nyt vaan". Ainiin, pitikö tässä olla hiljaa ja antaa koiran tehdä töitä? Hupsan. Ilmastointiteippi suun eteen ei ehkä olisi huono idea seuraavissa treeneissä? 

Tehtiin vielä toinen kerta niin, että Nina vei metsään kaksi damia. Ekan löysi hyvin ja palautti lähelle, muttei kuitenkaan käteen. Sekös vasta alkoikin ottaa päähän. Oivalla oli siis yhdessä vaiheessa melkein voisin sanoa todella hyvät käteen palautukset. En osannut silloin aluksi oikein opettaa niitä, mutta sitten kun sain Oivan ymmärtämään, että se dami pitää palauttaa käteen ja vasta sitten saa palkan, ne alkoivat sujua. Se oppikin mielestäni suhteellisen nopeasti palautusten idean ja toi lähes poikkeuksetta damit käteen saakka. Taisin kuitenkin innostua liikaa, koska nyt se saattaa pudottaa noudettavan esineen minun eteeni. Jotenkin se tuntui jo niin hyvältä yhdessä välissä, ettei tullut treenattua tarpeeksi niitä palautuksia vaan se jäi taka-alalle. Tuli ajateltua, että nyt Oiva osaa tämän. Joo, osasi se, mutta en ollut varmaan vahvistanut plautuksia tarpeeksi pajon erilaissa paikoissa ja häiriöissä. Tosin vieläkin se palauttaa esimerkiksi tokoa treenatessa palloa tosi hyvin käteen ja muitakin esineitä, mutta varsinkin damit tuntuu olevan nyt ongelma. Pitää siis nyt ottaa nimenomaan damilla noita nostoja, luovutuksia ja pitämistä. Otettiin siinä sitten välissä muutama damin nosto erikseen, mutta ne ei oikein sujunut. Muutaman sain käteen saakka, mutta jouduin tekemään melkoisen kaappausliikkeen saadakseni damin käteen saakka. Tuli ehkä vähän hinkattua siinä ja lopulta totesin itsekin, että tätä asiaa on nyt turha tässä hinkata, menee vaan itseltä hermo. Nina oli samaa mieltä, nyt treenattiin hakua ja palautuksia voidaan treenata erikseen, niistä oli turha ruveta tekemään liian isoa numeroa tuossa tilanteessa. Lopuksi lähetin Oivan hakemaan vielä sen yhden damin, joka jäi hakualueelle siinä vaiheessa, kun alettiin hinkkaamaan noita palautuksia. Tuo "etsi" käskyhän ei ole sille vielä vahva, koska hakua on tehty vasta pari kertaa, mutta hetken mietittyään se lähti hakemaan viimeisen damin ja löysikin sen hienosti. Taitava pentu!

Haun jälkeen tehtiin Oivan ensimmäinen lähihakuharjoitus. Menin Oiva sivulla seisomaan sillaiselle vähän pidemmällä heinikolle ja Nina "piilotti" Oivan nähden neljä pikkudamia siihen ihan meidän eteen ja ympärille. Annoin Oivalle kädellä näyttämällä luvan etsiä dameja, ja se löysikin kolme ensimmäistä tosi hyvin. Tässä kuulemma kannattaa ottaa käyttöön erillinen lähihakukäsky, jonka voi tehdä pillillä tyyliin "pi-piu, pi-piu, pi-piu...". Käskyn tarkoitus on siis se, että koira laittaa nenän maahan ja alkaa hakea dameja läheltään. Oivahan ei tuota käskyä vielä osaa, niin pillitin siinä kohtaa kun sen nenä oli jo maassa, että pystyn nimeämään oikeaa toimintoa. Ensimmäiset kolme damia löytyivät siis melko nopeasti ja muistaakseni Oiva palautti ne kaikki käteen asti. Ne olivat sillaisia pienempiä dameja, tästä ehkä voisi päätellä, että ongelma on nyt niissä isommissa dameissa? Oiva etsi melko kauan siitä minun läheltä sitä neljättä damia, mutta kun se ei löytänyt niin alkoi kysellä minulta että mitä nyt. Ohjasin sen muutaman kerran uudestaan jatkamaan etsimistä. Lopulta autettiin Oivaa niin, että Nina pudotti Oivan huomaamatta yhden pikkudamin lisää sinne ruohikkoon. Oiva löysi pienen hakemisen jälkeen molemmat damit, eli yhteensä se etsi viisi damia. Tuo nenänkäyttö tuntuu olevan melko luontevaa sille ja se jaksaa nyt jo haistella melko sinnikkäästi, vaikka damit eivät löytyisi heti.

Lopuksi tehtiin vielä Oivan ensimmäinen nomeseuraamisharjoitus. Nomeseuraamisessa pointtina on se, että koira kulkee sivulla, mutta ei kiinni jalassa. Seuratessa koira pysähtyy ja kääntyy kun ohjaaja niin tekee, eli se seuraa ohjaajan liikkeitä, mutta ei ole katsekontaktissa. Katseen pitäisi olla koko ajan eteenpäin. Vietiin Oivan kanssa yhdessä namikippo ehkä noin kymmenen metrin päähän ja tultiin pois kipolta. Lähdin Oiva remmissä kävelemään kippoa kohden ja kun Oiva pysyi pari askelta minun sivulla kippoa kohti katsoen, vapautin sen palkalle. Seuravaksi tehtiin sama vapaana. Haasteensa tähän toi, etten saanut sanoa mitään käskysanaa Oivalle, vaan sen piti itse hoksata pysyä vierellä ja katsoa eteen parin askeleen verran ennen kuin vapautin sen. En laskenut, mutta Oiva juoksi varmaan kymmenen kertaa kipolle kokeilemaan josko namia tulisi. Nina nosti joka kerta kipon ylös, eli palkkaa ei herunut muuta kuin minun vapautuskäskyn jälkeen. Meni tämäkin vähän hinkkaamiseksi, koska tehtiin toistoja tosi monta.Toisaalta Oiva ei väsynyt niistä toistoista, vaan se selkeästi vaati useamman toiston alkaakseen hiffata mistä on kysymys. Itse olisi pitänyt osata vapauttaa jo yhden hyvin menneen askeleen jälkeen, mutten yövuorojen jälkeisessä väsymyksessäni ollut tarpeeksi nopea. Saatiin kuitenkin muutama onnistunut toisto, niin että Oiva pysyi lähellä parin lyhyen askeleen verran ja sitten vapautin palkalle. Nyt tiedän, miten lähteä ihan käytännössä harjoittelemaan tuota, joten voidaan jatkaa tästä kotona. Kaikenkaikkiaan hyvä treeni. Jännä vaan, miten se käteen palautusten epäonnistuminen otti päähän niin paljon. Oivaahan tuosta ei voi syyttää. Se tekee parhaan taitonsa mukaan ja oma vikani, että olen ehkä liian nopeasti olettanut palautusten olevan hallussa. Pitää nyt vain palata vähän taaksepäin ja vahvistaa ja vahvistaa, niin eiköhän tuokin ala sujua. Pitäisi muistaa myös iloita niistä treenin onnistuneista kohdista, eikä pelkästään märehtiä niissä ongelmissa!

Lopuksi käytiin vielä kävelemässä Jennin ja Elmon kanssa ja tehtiinpä yksi paikallaanoloharjoituskin koko porukassa. Laitettiin koirat riviin ja jätettiin paikalleen, Oiva jäi siis istumaan. Koiria oli rivissä neljä, Ninan Eddie, Jennin Elmo ja Miran Sisu. Tämä oli eka kerta kun tehtiin näin isossa häiriössä paikkaa, ja jäinkin muutaman metrin päähän Oivasta, vahvistin "paikka" sanaa välillä ja välipalkkasin namilla. En katsonut yhtään kelloa, mutta olisiko siinä oltu minuutin verran? Oiva pysyi tosi hienosti koko ajan. Vau, vaikka nuo palautukset on vähän hakusessa, niin ainakin paikallaan istuminen on hyvällä mallilla. Ei muuten ollut nyt mitään aiheeseen sopivia kuvia koneella, niin laitan tähän alle Annen ottamat turistikuvat tokon SM kilpailuista.

(c) Anne Saari

(c) Anne Saari

(c) Anne Saari

Minilomaa ja jalkaongelmia

En voi käsittää miten nopeasti aika kulkee, ihan kohta on jo jo elokuu. Sitten onkin jo syksy ja taas alkaa se todellinen raataminen, koulu, työt, koulu, työt ja harrastukset ehkä jossain välissä. Vielä ehtii hetken nauttia tästä pelkästä työssä käymisestä ja töiden jälkeisistä vapaista illoista (tai aamuista riippuen työvuorosta), jolloin yksikään tenttikirja ei odota lukijaansa tai essee kirjoittajaansa. 

Minulla oli viime viikolla kokonaiset seitsemän päivää lomaa. Taisin jo aiemmin mainita, että käytiin tokon SM kilpailuissa kannustamassa ja seuraamassa parit tutut kisaajat ja joukkueet ja mökilläkin vietettiin pari päivää. Lisäksi tehtiin päivän ja yhden yön vierailu tuonne pääkaupunkiseudun reunamille ystäväni Katrin luokse. 

Tokon SM kilpailuihin lähdin yksin molempien koirien kanssa. Automatkat sujuivat hyvin kun nuo molemmat osaavat matkustaa autossa kivasti ja nukkuvat pääasiassa. Minua jännitti varsinaiselle kisapaikalle kahden turistikoiran kanssa meno ehkä aavistuksen, mutta sekin oli turhaa. Floran puolesta ei tarvinnut jännittää, se käyttäytyy rauhallisesti tilanteessa kuin tilanteessa. Oiva taas ei ole ikinä aiemmin ollut kisaturistina. Saatoinpa ehkä jo maalailla kuvia kehässä vapaana remmi perässään viipottavasta pitkäkoipisesta noutajanpennusta ja kuulutuksista, joissa koiransa tunnistavaa kehotetaan poistamaan koira kehästä häiritsemästä kisasuorituksia. Tässä kohtaa on ehkä hyvä mainita, että toisinaan olen turhan stressaaja ja jännittäjä. Jos todellisuudessa olisi ollut mahdollista, että Oiva olisi päässyt valtoimenaan karkaamaan minulta kesken turistihommien, en todellakaan olisi ottanut sitä mukaan ja kokeillut kuinka käy. Kyllä minä tiesin, että se osaa käyttäytyä. Kyllä minä olin varma, mutta silti oli pakko vähän hysterisoida. Jos en olisi ollut lähes sataprosenttisen varma, olisin jättänyt sen suosiolla kotiin, ettei vain vahingossakaan onnistuta häiritsemään kisaajien suorituksia. Kumpikin koirista käyttäytyi oikein mallikkaasti, vaikka ympärillä pyöri jos jonkinnäköistä koiraa ja ihmistä. Muutaman kerran Oiva haukahti, mutta se nyt on ihan normaalia. Katsottiin muutaman tutun suoritukset, vaihdettiin kuulumisia ja kisatunnelmia tuttujen kanssa ja käytiin shoppailemassa myyntikojuissa. Tavaraa tarttui mukaan ihmeen vähän: pari luuta, nameja ja yksi narupallo. 

Ihana Yyteri!

Flora nauttii auringosta mökillä.

 Flora jäi mökille Mikaelin kanssa, kun minä ja Oiva lähdettiin kotiin. Ehdittiin olla kotona yksi päivä (ja käydä hakutreeneissä joissa hienotaitava pentu teki mahtavan treenin) ja keskiviikkona lähdettiin Oivan ensimmäiselle junareissulle tarkoituksena kyläillä maaseutuoppilaitosaikaisen kämppikseni ja ystäväni Katrin luona Kirkkonummella. Vietettiin Oivan kanssa mukava vuorokausi loistavassa seurassa lenkkeillen, sohvalla makoillen ja syöden. Ihanan rentoa ja on hienoa, että ystävyys säilyy vaikka ei nähdäkään niin usein. Vauhtia vuorokauteen tosin toi reilun vuoden ikäinen berninpaimenkoira Fili, joka oli, noh, melko lailla hormooneissaan. Poikien touhut oli ihan ok, mutta välillä ne piti erottaa rauhoittumaan. Fili ei kai ollut ihan varma oliko kyseessä sittenkin narttu, jolle on jostain syystä kasvanut jalkoväliin jotain ylimääräistä. Fili kuolasi ja Oiva oli likomärkä, Oiva oli juuri sopivan kokoinen bernin kokonaan kuolattavaksi! Taisi Fili saada myös nimen hormonihirviö siinä päivän aikana. Nooh, eipä tuossa mitään, esimerkiksi ulkona pojat käyttäytyivät oikein kivasti ja leikkivätkin hieman yhdessä. Ja Fili oli kyllä ihan mahtava ja todella komea nuori mies! 

Junanenä!

Saatiin pojat pysymään hetki paikoillaan lenkin jälkeen.

Torstaina lähdettiin Katrin kanssa käymään Rehndahlin kotieläintilalla moikkaamassa toista vanhaa koulukaveria Lauraa. Olipa hauska nähdä pitkästä aikaa. Kotieläintilalla oli monenlaisia eläimiä, lampaita, vuohia, lehmiä, hevosia, aaseja, kaneja, lintuja ja koiria ainakin. Se on jännä miten sitä viihtyy tuollaisessa paikassa. Maalla ja eläinten keskellä. Ei haluaisi lähteä ollenkaan pois. Toki tuo paikka oli kehäkolmosen sisäpuolella, mutta jotenkin niin kivasti  syrjässä ja pihapiiri oli ihanan maaseutumainen. Siitä saakka kun muutin pois vanhempien luota, olen haaveillut omasta talosta ja pihasta. Pihalla pitäisi olla tarpeeksi suuri nurmi, jossa voisi treenata tokoa. Pihasta pitäisi päästä omaan metsään, jossa voisi huoletta pitää koiria vapaana. Siinä pihalla seisoisi ikioma suomenhevonen ja tallikin olisi siinä pihapiirissä. Voisi olla ehkä pari omaa vuohtakin. Kaikesta voi haaveilla ja ehkä jonain päivänä nekin haaveet voisivat olla totta?

Löysin söpön värisen lehmän. 

Kiva pikkupossu kulki pihalla vapaana ja kävi välillä leikkimässä koirien kanssa.
Oma ilme on taas sillasta luokkaa että.

Pihalla kulki myös kana nimeltä Tale. Salkkareista kai oli nimensä saanut?
Ilme taas melko mielenkiintoinen, minulla siis, ei Talella.

Ainiin. Taisi tuossa otsikossa lukea muutakin kuin minilomaa. Mukavan loman vastapainoksi vähän terveysongelmia siis. Tuntuihan se vähän oudolta viime viikonloppuna, kun ensin nappasin omaan suuhun Buranan ja sen jälkeen heitin molempien koirien ruokakippoon sopivan annoksen Rimadyliä. Kaikki kolme popsitaan kipulääkkeitä, ei voi olla totta. Oma murtunut nilkkani on ottanut nokkiinsa fyysisestä työstä ja tarvitsen taas kipulääkettä, jotta jaksan työt ja harrastukset. Floralle joudun välillä antamaan tulehduskipulääkettä nivelrikon vuoksi, jos se ontuu tai on muuten jäykän tai kivuliaan oloinen. Oivalle sitten taas lääkettä meni viikonloppuna, koska se oli muutaman päivän ajan onnuskellut ylös noustessaan jompaa kumpaa etujalkaansa. Melko varmasti tuo ontuminen johtui jostain revähdyksestä, Oivalla oli ennen tuon ontumisen ilmenemistä ollut paljon liikunnallista ohjelmaa ja vauhdikkaita lenkkikavereita. Se on nyt ollut viikon verran levossa, eli remmikävelyillä ja se alkaa olla jo parempi. Tänään se sai jo hetken olla vapaana metsässä. Yksin ollessaan se ei riehu niin kovasti, eli uskalsin päästää sen vapaaksi. Viikonloppuna ajattelin jo tehdä pidempiä lenkkejä. Jos tuo jäykkyys ja ontuminen palautuu uudestaan kun Oiva pääsee taas normaalille liikunnalle, niin vien sen fysioterapiaan ja tarvittaessa eläinlääkäriin. Peukut pystyyn, ettei tässä ollut kysymys muusta kuin revähdyksestä!

Vesipedon kennelin treffit

Taas on kulunut jo pari viikkoa viime päivityksestä. Aika vaan rientää ja ei meinaa edes ehtiä konetta avata. Lauantaina oltiin turisteina tokon SM kisoissa, minulla oli molemmat koirat mukana. Vitsit miten tyytyväinen saa olla koiriinsa! Niin hienosti ne käyttäytyivät siinä kaikessa hulinassa. Aloitettiin Oivan kisaturistina oleminen siis vaatimattomasti SM kisoista, mutta se ei ollut ollenkaan liikaa Oivalle. Vitsit miten hieno pentu! Olipas kiva olla seuraamassa muiden kisasuorituksia ja kannustaa ystäviä. Kisakärpänen puri taas kisoja katsellessa, eiku vaan treenaamaan lisää niin ehkä mekin Oivan kanssa joskus! Floran kisat kun on jo kisattu ja mamma saa nauttia eläkepäivistään. Kisaturistihommien jälkeen ajeltiin vielä Yyterin koirauimarannalle nauttimaan helteestä ja viilentymään ennen pidempää ajomatkaa. Mahtava paikka tuo uimaranta ja uudestaan on vielä tänäkesänä päästävä. Porin reissun jälkeen ajeltiin mökille ja vietettiin sielä pari päivää. Tänään kotiuduttiin ja oltiin heti hakutreeneissä, Oiva teki tosi hyvän treenin uudessa metsässä. Palataan nyt kuitenkin kesäkuun puoleen väliin ja Vesipedon kennelin treffipäivään.

Sunnuntaina 15.6 vietimme mukavan aurikoisen päivän Maskun hiekkakuopilla Oivan kasvattajan Ninan järjestämillä treffeillä. Mukana menossa oli koiria kaikista kolmesta Vesipedon kennelin pentueesta. Oivan sisaruksista paikalla olivat Elmo ja Köli, eli molemmat mustat veljekset. Mukaan treffeille pääsi myös Flora, vaikka ei Vesipetolainen olekaan. Kuvia oli ottamassa valokuvaaja Tuuli Mankki, mutta tässä tekstissä olevat kuvat ovat osin Kepon ja osin minun ottamia. 

Aloitimme päivän kymmenen maissa kahveilla ja esittelimme itsemme muille. Tämän jälkeen jokainen koirakko sai treenata vaihtoehtoisesti nomea tai vepeä ja pennut pääsivät tutustumaan riistaan. Oiva sai ensimmäisellä kierroksella tutustua kaniin ja sorsaan, jotka olivat molemmat uutta riistaa Oivalle. Molempiin Oiva tarttui intona ja kantoikin niitä kovin onnellisena. Teimme niin, että Nina teki lyhyen "jäljen" kanilla Oiva sai noutaa sen pienestä pusikosta. Oli ilo huomata, ettei pennulla ollut mitään epävarmuutta riistan suhteen ja Oiva kantoi kaniakin mielellään.

Toisella kierroksella treenasimme nomea tekemällä pennun ensimmäiset viralliset vesinoudot. Nina heitti veneestä ensin damin veteen avoimeen kohtaan, josta Oiva haki damin reippaasti ja palautti muistaakseni toisella kerralla käteen ja toisella minun eteen. Kaislikkoon heitetty vihreä dami olikin vaikeampi juttu ja jouduimme jonkun verran auttamaan Oivaa, että se löysi damit kaislikosta. Tai oikeastaan niin, että se ei löytänyt kaislikkoon heittettyjä dameja vaikka etsikin, mutta kun dami heitettiin uudelleen helpompaan kohtaan Oiva löysi sen. Minua ei kaivellut, vaikka damit jäivät aluksi löytymättä ja hyvä vain, että saimme tehtävää helpotettua ja Oivan onnistumaan. Tärkeimpänä tässä vaiheessa pidän motivaation rakentamista ja sitä, että Oivan itsevarmuus kasvaa onnistumisen kokemusten myötä. Muutenkin tavoitteet nomen suhteen ovat toistaiseksi vain taippareissa, mutta ikinä ei tiedä jos vaikka nälkä kasvaa treenatessa! Hieno pentu jokatapauksessa.

Treenien jälkeen me ihmiset saimme lounastaa ja seurustella. Kasvattaja Nina oli järjestänyt meille valokuvaukset, joissa jokainen sai käydä kuvauttamassa koiransa. Kuvia otti aiemmin mainitsemani Tuuli Mankki. Otimme yhteiskuvat meidän koko perheestä eli minä, Mikael, Oiva ja Flora. Lisäksi kuvia otettiin molemmista koirista yhdessä ja erikseen. Varsinkin meidän "perhepotretti" oli oikein onnistunut, olen ajatellut tilata sen ja kehystää seinälle.

Väliajalla päästettiin pennut juoksemaan kimpassa, vauhtia riitti. Oiva ja Elmo riekkuivat enemmän kun ovat tutumpia, mutta hyvin se Kölikin pysyi Turun veljesten perässä.

Lounaan ja valokuvausten jälkeen Nina oli järjestänyt vielä leikkimielisiä kilpailuja, joissa kaikki kasvatit jaettiin kahteen joukkueeseen ja tehtävänä oli tyhjentää ruutu ensin erilaisista dameista ja toisella kierroksella muista esineistä. Damien seasta Oiva haki kaninkarvadamin. Muiden esineiden noutamisesta Oiva oli lähinnä hämmentynyt ja esineet haisivat niin oudoilta, ettei niiden noutaminen onnistunut, vaan Oiva jäi haistelemaan niitä ruutuun.  Ei olla vielä treenattu ns. käyttöesineiden kantamista muualla kuin kotona sisällä ja täysin vieraat esineet niin isossa häiriössä ovat vaikeita noudettavia. Noh, kaikilla oli hauskaa ja isommat Vesipedot saivat noutaa enemmän.

Kaikenkaikkiaan kiva päivä ja minusta on hienoa, että meidän Oivalla on kasvattaja, joka on oikeasti kiinnostunut kasvateistaan ja niiden kuulumisista.